Lääkäri ei unohda aids-kesää

Aidsin tulo Helsinkiin oli kesän suurin uutinen 30 vuotta sitten. Sinä kesänä tutkijat jäljittivät taudin aiheuttajaa, lääkärit pukeutuivat suojavarusteisiin, media villiintyi ja homomiehet pelkäsivät kuollakseen.

Sunnuntai 30.6.2013 2:00 Päivitetty: 30.6.2013 9:01

Hakulaite piippasi sairaalan ruokalassa.
Iho- ja sukupuolitautilääkäri Sirkka-Liisa Valle tavoitteli Auroran sairaalan sisätautiosaston apulaisylilääkäriä Juhani Lähdevirtaa. Oli 20. kesäkuuta vuonna 1983.
Puhelimessa Valle meni suoraan asiaan. Hän soitti sukupuolitautien poliklinikalta Töölöstä, ja hän oli juuri diagnosoinut Suomen ensimmäisen

Kysymys yllätti apulaisylilääkärin.

"Tuntui, kuin olisin ollut kuussa", Lähdevirta muistelee kolme vuosikymmentä myöhemmin.
Tuona kesänä aids oli vasta pelottava huhu Yhdysvalloista. Lähdevirta oli arvellut, että kuluisi kymmenisen vuotta ennen kuin uusi, tappava tauti ehtisi Suomeen. Nyt se olikin jo Töölössä 37-vuotiaalla miehellä, joka oli valmis nousemaan raitiovaunuun. Jonkun vain olisi otettava hänet vastaan.
Auroran ruokalasta nousee pieni mäntyjen ja vaahteroiden reunustama mäki kohti tartuntatautipotilaiden eristämiseen soveltuvaa nelososastoa.
Lähdevirta alkoi kiivetä mäkeä. Oli pilvistä, vehreää. Juhannuksenalusviikko oli kylmä.

Kiivetessään Lähdevirta pelkäsi, että uutinen saisi henkilökunnan marssimaan ulos. Siksi hän toimi osastolla liioitellun rauhallisesti, istuutui tuoliin ja odotti hetken ennen kuin puhui.

"Nyt on käynyt niin, että Suomen ensimmäinen aids-potilas on tulossa tänne. Mihinkähän huoneeseen hänet voitaisiin sijoittaa?"
Nyt hoitajat lähtevät, jos ovat lähteäkseen, Lähdevirta mietti.
Hoitaja käveli käytävään. Hän alkoi huudella vapaina olevien huoneiden numeroita.

Lääkäri Juhani Lähdevirta tutki ja hoiti aids-potilaita Auroran sairaalan nelososastolla. Tähän samaan huoneeseen majoitettiin ensimmäinen potilas.

 

Yksi suomalainen tunsi 1980-luvun alussa aidsin niin hyvin kuin se noihin aikoihin oli mahdollista. Sirkka-Liisa Valle, yksityispraktiikkaa pitävä nelikymppinen lääkäri, seurusteli seattlelaisen professori King Holmesin kanssa.
"Hän oli guru omalla alallaan, on edelleenkin", Valle sanoo. "Kaikki maailman seksitautilääkärit, ihotautilääkärit ja sisätautilääkärit tietävät tämän miehen."
Pariskunta yhdisti harvat tapaamisensa suuriin lääkärikonferensseihin. Helmikuussa 1982 yhdysvaltalaisten infektiotautilääkäreiden talvikokous järjestettiin Coloradon Aspenissa. Siellä Valle kuuli ensimmäistä kertaa sairaudesta, jonka nimi oli silloin GRID, gay-related immune deficiency.
Aiemmin hyväkuntoiset homomiehet sairastuivat Kaposin sarkoomaan, tummia iholäiskiä aiheuttavaan pahanlaatuiseen verisuonikasvaimeen, jota tavattiin yleensä vain vanhuksissa. Esiintyi myös vaikeaa pneumokystiskeuhkokuumetta ja selittämätöntä imusolmuketurvotusta.

Vähä vähältä oli käymässä selväksi, että erillisiltä epidemioilta vaikuttaneet ilmiöt liittyivät toisiinsa – ja että tapauksia löytyi eri puolilta Yhdysvaltoja.
Tartunta näytti leviävän ainakin sukupuoliyhteydessä ja johtavan potilaan immuunipuolustuksen romahtamiseen. Tämä altisti potilaat sairauksille, jotka eivät tavallisesti iske nuoriin ihmisiin.

Kun taudin aiheuttaja oli tuntematon, tartuntaa ei voitu löytää testeillä. Sairaus diagnosoitiin oireiden perusteella. Ennuste oli surkea: Kaposin sarkoomaan tai keuhkokuumeeseen sairastuneilla potilailla oli korkeintaan kaksi vuotta elinaikaa.

Nimeä taudilla ei ollut, joten jotkut lääkäritkin käyttivät siitä nimitystä "homosyöpä".
Aspenissa kuullut luennot olivat jääneet vaivaamaan Vallea, joka tiesi, että helsinkiläiset homomiehet matkustivat paljon.
"Homoelämä oli silloin erilaista. Se ei ollut enää laitonta tai sairautta, mutta se oli piilotettua, ja matkustaminen pois Suomen ahtaasta ilmapiiristä oli homoille tärkeää."

Ruotsista löytyi ensimmäinen tautitapaus joulukuussa 1982.
Tauti tulisi Suomeenkin, Valle uskoi. Hän halusi valmistautua.

Sirkka-Liisa Valle kipusi Ostrobotnian Disko Club Trianglen portaita sosiaalihoitaja Hertta Dowiattin kanssa toukokuussa 1983. Hän oli hakenut Suomen Akatemialta rahoitusta pienen, seksuaalisesti aktiivisista helsinkiläisistä homomiehistä koostuvan tutkittavien ryhmän kokoamiseen.
Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikka Välskärinkadulla Töölössä oli tarjonnut tilat tutkimusta varten. Siellä työskenteli myös Dowiatt, joka oli äitihahmo monelle homomiehelle.

Taudin tiedettiin liittyvän potilaiden immuunipuolustuksen romahtamiseen, joten Valle tarvitsi ryhmäänsä asiaan erikoistuneen tutkijan. Mukaan oli lupautunut Auroran sairaalan laboratoriossa työskennellyt dosentti Annamari Ranki. Dowiatt oli pyytänyt Seksuaalinen tasavertaisuus ry:tä, Setaa, levittämään sanaa tapaamisesta Trianglessa.

"Vatsanpohjassa jännitti. Edellä käveli mies, jolla oli valkoiset polveen asti ulottuvat saappaat, pieni mekko ja valtava vaalea peruukki", Valle muistelee. "En minä ollut ollut Bottalla homodiskossa koskaan."
Vallea odotti ryhmä vakavia miehiä. Sana Yhdysvalloissa leviävästä tappavasta taudista oli kiertänyt homoyhteisössä. Mukana oli Setan silloinen puheenjohtaja Raimo Nordfors, joka halusi osallistua tutkimukseen. Nordforsilla oli ollut suhteita ulkomailla, ja hän halusi selvittää, oliko hän terve.

"Mielessä kävi aikamoista myllerrystä. Tiesin, että minäkin olin saattanut saada tartunnan."
Valle kertasi tuoreimman tiedon taudista ja kertoi sitten, että tutkimuksessa olisi aluksi tilaa 25 tutkittavalle.
Tutkimukseen kuuluivat seuraavat asiat:
Pitkä haastattelu, joka perustui Yhdysvalloista saatuihin lomakkeisiin. Tutkittavalta kysyttiin seksipartnereista ja -tavoista, erityisesti ulkomaanmatkoista.

Lääkärintarkastus. Iho, imusolmukkeet ja suu syynättiin tarkkaan.
Verikokeita. Kun taudin aiheuttajaa ei tunnettu, verestä tutkittiin lähinnä immuunipuolustuksen tilaa.
Valle ei itsekään uskonut, että ensimmäinen kesä johtaisi aids-diagnoosiin. Tarkoitus oli lähinnä luoda pohjaa myöhemmälle tutkimukselle ja levittää tietoa tartuntariskistä.

Hertta Dowiatt alkoi kerätä nimiä. Lista täyttyi nopeasti. Kesäkuun alussa oltiin valmiita aloittamaan.
Välskärinkadulla sovittiin järjestelystä, jossa kukaan ei saisi nähdä edellistä tai seuraavaa tutkittavaa. Valle tunsi tutkittavansa vain järjestysnumeroilla. Tarkastus oli huolellinen: joka päivä ehdittiin ottaa vastaan vain kaksi tai kolme ihmistä.

"Hertta otti yhden kaverin sisään yhdestä ovesta ja pisti toisen kaverin ulos toisesta ovesta", Nordfors kuvaa.
20. kesäkuuta Dowiatt saatteli sisään miehen, joka oli käynyt jo aikaisemmin poliklinikalla kurkkukivun vuoksi. Nielutippuria epäiltiin, mutta antibioottikuuri ei ollut auttanut.

Valle huomasi heti punaiset täplät potilaan silmien ympärillä. Kitalaesta paljastui läikkä, jonka Valle tunnisti King Holmesin lähettämästä diakuvasta. Ilmiselvä Kaposin sarkooma.
Vallen iho nousi kananlihalle. Hän ei ollut odottanut tätä.
"Oletko sä ajatellut, että mitä tämä on", Valle kysyi tutkittavaltaan.
"Se on varmaan sitä", mies vastasi.
"Sitähän se on", Valle myönsi.

Sirkka-Liisa Valle diagnosoi aidsin 37-vuotiaasta helsinkiläismiehestä kesäkuussa 1983. Se tapahtui sukupuolitautien poliklinikalla. Potilaat hakeutuivat tämän muurin suojaan, kun he tulivat tutkimuksiin.

 

Maan ensimmäinen aids-potilas istahti raitiovaunuun, kun oli kuullut diagnoosinsa.

Suomi oli silloin erilainen kuin nykyään. Vuoden 1983 Suomessa terveyskeskuksissa ei ollut fakseja: ne saataisiin vuonna 1986, Tšernobylin ydinonnettomuuden jälkeen. Tieto kulki kirjepostina ja puhelimitse, ja harvalla oli varaa seurata ulkomaisia tiedotusvälineitä. Suomi vasta totutteli olemaan maa, jonka presidentti ei ollut Kekkonen.

37-vuotias potilas oli rauhallinen. Välskärinkadulta hän matkusti Hyksin ihotautiklinikalle Snellmaninkadulle valokuvaan ja sarkoomakoepalan ottoon, sitten Auroran sairaalaan. Tsaarin aikana rakennetun kulkutautisairaalan nelososaston lempinimi oli Ketunpesä. Talo oli yksi alueen pienimmistä, mutta sisäänkäyntejä oli 14 – monta kuin ketulla pesässään. Jokaisesta potilashuoneesta aukesi kaksi ovea, yksi käytävälle, toinen ulos. Se mahdollisti potilaiden täydellisen eristämisen.

Mies oli hyvässä kunnossa, kun otetaan huomioon se, että hän oli kuolemansairas. Ketunpesässä häntä oli vastassa suojavarusteisiin pukeutunut joukkio. Kun ohjeistusta aidsilta suojautumisesta ei ollut, Lähdevirta oli määrännyt henkilökunnan pukemaan ylleen kaiken, mitä kaapista löytyy.
"Raitiovaunusta tuli mies arkivaatteissa, ja me olimme vastassa täysissä naamiaisvarusteissa. Silloin se ei tietenkään huvittanut, mutta myöhemmin hän nauroi, että olimme olleet perin kummallisen näköisiä."

Käymälää kutsuttiin Jennyn teehuoneeksi, ja se sijaitsi Olympiastadionin ja Töölön kisahallin välisessä puistikossa, Paavo Nurmen patsaan vieressä. Täältä homomiehet olivat etsineet seksiseuraa jo 1960-luvulla, kun homous oli Suomessa rikos.

Kesän 1983 alussa Setan aktiivi Olli Stålström liisteröi käymälän seinään lehtisiä, joissa varoitettiin uudesta tappavasta taudista.
"Siihen aikaan tiedettiin, että suojaamaton yhdyntä on riskitekijä, mutta asiallista tietoa oli huonosti saatavilla. Lappujen pääsanoma oli, että varokaa."
Setassa oltiin jo pitkään seurattu Atlantin takaa kantautuvia huolestuttavia uutisia. Ensimmäinen suomenkielinen artikkeli taudista julkaistiin järjestön lehdessä syksyllä 1982. Siinä ihmisiä kehotettiin hakeutumaan viipymättä lääkärin vastaanotolle, jos heillä on epäilyksiä terveyden suhteen.
Setassa tiedettiin, että anonyymiä seksiä harrastavat miehet olivat riski. Monelle oli helpompaa hakea seksiseuraa käymälöistä ja pusikoista kuin uskaltautua sisään ravintoloiden homoiltoihin.

"Suomi oli silloin huomattavasti ahdasmielisempi kuin nyt. Moni homo- ja bi-mies pelkäsi joutuvansa syrjityksi ja pysyi kaapissa. Moni oli naimisissa", sanoo Setan silloinen sosiaalisihteeri Outi Lithén.

Setan aktiivit jakoivat tiedotteita myös Olympiastadionin viereisen Mäntymäen pusikoihin ja Laakson metsään.
"Monet olivat yllättyneitä mutta iloisia siitä, että heistä välitetään. Sitten oli myös sellaisia, jotka suuttuivat suunnattomasti siitä, että heitä tullaan häiritsemään juuri, kun he ovat kruisailemassa. Osa ihmisistä nimitti meitä partiopojiksi", Stålström muistelee.

Tietoa oli tarjolla myös ravintoloiden säännöllisissä homoilloissa. Kesällä 1983 iskelmää tanssittiin ravintola Mercurin tiloissa Töölössä. David Bowien Let's Dance ja muut ajan hitit soivat Bottalla, ravintola Kaisaniemessä ja Studio 302 -klubilla Lönnrotinkadun graniittilinnassa.
Setassa pelättiin, että homotaudiksi kutsutun aidsin takia seksuaalivähemmistöjä alettaisiin vainota juuri kun ilmapiiri oli hieman vapautunut.

"Saimme tiedon ensimmäisestä tautitapauksesta ennen juhannusta. Mietimme, kuinka kauan menee ennen kuin rävähtää", Lithén kertoo.

Sosiaalihoitaja Hertta Dowiatt asuu edelleen asunnossa, jossa hän kuunteli nuorten homomiesten huolia.

 

'SUOMESSA ENSIMMÄINEN VARMA AIDS-POTILAS", otsikoi Iltalehti tiistaina 28. kesäkuuta. "Ruotsissa 12, Euroopassa 180", täsmensi yläotsikko.
Seta, tutkijat ja Auroran sairaalan henkilökunta olivat keskuudessaan sopineet, että tieto tautitapauksesta pidettäisiin toistaiseksi salassa. Jotenkin salaisuus karkasi. Uutinen vuoti juhannuksen jälkeen Iltalehteen ja vielä samana iltana Helsingin Sanomiin ja Ilta-Sanomiin.

Aids-potilas ja hänen puolisonsa pelästyivät lööppejä.
Auroran sairaalan ulkopuolella pyöri valokuvaajia, ja toimittajat soittelivat osastolle.

Sairaalaan lähetettiin haastattelupyyntöjä ja uskonnollisten järjestöjen lappuja, joissa luvattiin rukoilla syntisen ihmisen puolesta.
Pariskunnan tuttavat päättivät kerätä kolehdin, jonka turvin potilas ja hänen puolisonsa matkustivat Lappiin rauhoittumaan.
Homoseksuaalisuutta ei ollut aiemmin käsitelty laajasti julkisuudessa. Nyt lehtiotsikot yhdistivät seksuaalisen suuntautumisen tappavaan tautiin.
"Toivottavasti vetoomukset sukupuolisesti poikkeaville koetaan asianomaisissa piireissä vastuuntuntoisesti, jotta viruksen leviäminen saadaan rajoitetuksi", Ilta-Sanomat kirjoitti.

Seta joutui myrskyn keskelle.
"Mediassa puhuttiin toistuvasti riskiryhmästä. Me yritimme puhua joidenkin henkilöiden riskikäyttäytymisestä", Setan silloinen puheenjohtaja Raimo Nordfors sanoo.

Setan tietoon tuli tapauksia, joissa vuokranantaja oli antanut vuokralaisilleen häädön näiden seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Eräs homomies siirrettiin marketin lihatiskiltä syrjään, koska hän voisi leikata sormeensa.
"Meille tuli yhteydenottoja, joissa homomiehet kertoivat kurjasta kohtelusta. Yksikin kaveri soitti ja kertoi, että sinä aikana kun hän oli lääkärin vastaanotolla, lääkäri kävi pesemässä kätensä kahdeksan kertaa", Outi Lithén kertoo.

Lääkintöhallitus yritti rauhoitella suomalaisia korostaen, että aids koskee marginaaliryhmää. Se ei reagoinut Setan toivomukseen käsitellä tautia muutenkin kuin lääketieteellisenä pulmana.
"Viisaiden ihmisten olisi pitänyt nähdä, että kysymys ei ole vain taudista vaan vakavasta sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä", Lithén sanoo.
Setan toimistossa puhelin soi jatkuvasti. Moni heterokin epäili saaneensa tartunnan.

Eräänä iltana päivystysvuorossa ollut Raimo Nordfors vastasi puhelimeen. Luurin toisessa päässä oli lääkäri, joka pelkäsi, että hyttyset tartuttavat aidsin hänen lapsiinsa.

Setan aktiivi Olli Stålström makoilee Mäntymäen kalliolla. Homomiehet tapailivat siellä 1980-luvulla.

Puhelin soi yötä päivää myös kerrostalokaksiossa Vaasankadulla, jossa sukupuolitautien poliklinikan sosiaalihoitaja Hertta Dowiatt asui yksin.
Dowiatt oli uransa aikana voittanut monen homomiehen luottamuksen. Hänen ansiostaan Vallen tutkimusryhmällä oli alusta asti hyvät kontaktit helsinkiläiseen homoyhteisöön.

"Minulle soitti kauhuissaan olevia ihmisiä, jotka olivat huolissaan siitä, että olivat saaneet tartunnan. Laskin yhtenä päivänä kolmesataa puhelua."
Dowiatt oli työskennellyt hoitoalalla 30 vuotta, mutta hän ei ollut aiemmin kokenut mitään vastaavaa. Kotiovelle ilmestyi nuoria poikia, joista osa jäi yöksi.
"Muistan yhden pojan, joka sanoi, että hän ei uskalla mennä kotiin. Hän oli vasta tullut ulos kaapista ja pelkäsi, että äiti heittää hänet pihalle. Osa nuorista uhkaili itsemurhalla."

Raimo Nordfors alkoi oleskella Dowiattin luona. Yhdessä kaksikko yritti lohduttaa, tukea ja rauhoitella ihmisiä. Hiljaisina aikoina he istuivat keittiön pöydän ääressä, joivat kahvia ja miettivät, millainen maailma olisi kesän jälkeen.

Kunnes puhelin jälleen soi.
Huolestuneet ihmiset kyselivät, voiko aidsin saada aivastuksesta, kättelemisestä tai pyyhkeestä. Eräs imatralaisnainen pelkäsi tartuntaa, koska paikallinen homomies käytti samaa linja-autoaseman vessaa.
Eräänä päivänä Dowiatt huomasi, että joku oli kirjoittanut hänen kerrostalonsa alaoveen: Tässä asuu Hertta Dowiatt.
Viesti oli kirjoitettu huulipunalla.
Heinäkuun lopussa Dowiatt oli uuvuksissa. Hän joutui jäämään moneksi viikoksi sairauslomalle.

Vieläkään ei tiedetty, mistä sairaus johtui. Tutkimusryhmä yritti Suomessakin metsästää salaperäistä taudinaiheuttajaa Suomen Akatemialta saamansa apurahan turvin.

Tampereen yliopiston patologian professori Kai Krohn oli jo keväällä jakanut uudesta taudista kertovia yhdysvaltalaisia artikkeleita opiskelijoilleen ja pyytänyt heitä pohtimaan sairauden aiheuttajaa.

Seminaarien pohjalta syntyi hypoteesi, jonka mukaan immuunipuolustuksen romahduksen aiheutti välittäjäaine interleukiini 2:n puutos.
Kun tiedotusvälineet kertoivat ensimmäisestä tautitapauksesta, Krohn soitti mökiltään interleukiini 2:sta väitöskirjaansa tehneelle Jaakko Antoselle.
Pyydä, että Helsingin tytöt lähettävät verta, Krohn kehotti.
Annamari Ranki pani koodatut verinäytteet matkaan. Opiskelijoiden hypoteesi osoittautui lähes oikeaksi. Interleukiini 2:n puutos ei aiheuta sairautta, mutta on yksi sen keskeisistä seurauksista.

Sen jälkeen Transpoint kuljetti säännöllisesti verinäytteitä Helsingistä Tampereelle.
Välskärinkadun-vastaanotolle oli tunkua. Vallen tutkimukseen osallistuminen oli käytännössä ainoa tapa päästä aids-tutkimukseen Suomessa, ja yhä useampi homomies pelkäsi tartuntaa. Ulkomailta kantautui jo tietoja tartuntojen leviämisestä heteroseksissä.

Tutkimus herätti ristiriitaisia tunteita homoissa. Osa ylisti Vallen työtä, osa pelkäsi tutkimushaastatteluissa kerättyjen intiimien tietojen leviämistä tai homojen leimautumista.

Heinäkuussa tutkimusryhmä sai lisärahoitusta. Mukaan otettiin heti 35 uutta tutkittavaa. Osalla oli jo aidsin oireita: joillakin todellisia, joillakin huolen synnyttämiä.

Tästä joukosta löytyi pian toinen tautitapaus.
Elokuun alussa, pari viikkoa diagnoosin jälkeen, 26-vuotiaan opiskelijamiehen kunto romahti. Hän hengitti pinnallisesti ja sai rajuja yskänpuuskia.
Tällöin Juhani Lähdevirralle oli jo selvää, että sairaus tulisi jakamaan lääkärikuntaa. Osa kollegoista kieltäytyi hoitamasta aids-potilaita tai käsittelemästä verinäytteitä, joissa voisi olla taudinaiheuttajaa.
Rintamakarkureita, Lähdevirta tuomitsee.

Vuonna 1983 ei vielä tiedetty, miten herkästi aids tarttuu. Vasta myöhemmin selvisi, että lääkärien ja hoitajien tartuntariski oli ollut hyvin pieni.
Epidemian alkuaikoina Juhani Lähdevirta pohti itsekin, olisiko tämä tauti hänelle kuolemaksi.

"Varmaan me kaikki alkuun pelkäsimme sitä. Minulla oli mielessä, että jonkin muistokiven sinne Auroran tontille voisivat meille sitten laittaa."
Kun monien sairaaloiden ovet pysyivät suljettuina, oli pakko tuoda erikoisalojen hoito Auroraan. Helsingin kaupungin ylihammaslääkärin Seppo Helmisen avulla sairaalan rakennus 8:n kellariin rakennettiin hammaslääkärin vastaanotto. Siellä hoidettiin aids-potilaiden suuongelmia.

Kun toisen aids-potilaan yskänpuuskia piti tutkia, hätiin kutsuttiin keuhkolääkäreitä Laakson sairaalasta.

"He rohkeasti tekivät keuhkoputkien huuhtelun, jolla löydettiin pneumokystinen keuhkokuume. Voitiin aloittaa siihen tehoava hoito."
26-vuotiaan keuhkokuume parannettiin, mutta keskushermostoinfektioon eivät tehonneet edes Ruotsista tilatut lääkkeet. Nuori mies sokeutui ja kuoli vuoden sairastamisen jälkeen.

Juhani Lähdevirran silmiin nousevat kyyneleet, kun hän muistelee Auroran ensimmäistä aids-vainajaa.

"Silloin alkoi se, että tuli näitä nuoria ihmisiä, jotka yksi toisensa jälkeen menivät hautaan. Heistä tuli niin tuttuja. Kun poislähdön hetki tuli, se oli jotenkin kuin olisi ollut omainen. Ja poislähtöjä tuli tihenevässä tahdissa niin kauhean kauan, siihen asti kunnes lääkitys tuli."

Jutun kirjoittajat tekevät kirjaa aidsin historiasta Suomessa. Tautiin liittyviä kokemuksia voi lähettää luottamuksellisesti osoitteeseen antti.j.jarvi@gmail.
com.

hs

Helsingin Sanomat kuvaili "gay-diskoa" Helsingissä vuonna 1984: "Miehet ovat hyväntuoksuisia ja naiset arkisia safaripaidoissaan."