Mitä jos rokotukset lopetettaisiin?

1. Mitä jos rokotukset lopetettaisiin?

Rokotusten tarpeellisuus kyseenalaistetaan aika ajoin.

Tulevatko kulkutaudit takaisin, jos piikit pannaan pussiin?

Vähemmän piikkejä Suomen neuvolat rokottavat lapset yhdeksää tautia vastaan: hemofilustaudit, kuten aivokalvon-tulehdus hinkuyskä •jäykkäkouristus •kurkkumätä polio •sikotauti •tuberkuloosi •tuhkarokko •vihurirokko. Paketti tietää kahtatoista piikkiä kahteen ikävuoteen mennessä. Ensi vuonna piikkien määrä vähenee vii-teen, koska toinen nykyisistä kolmoisro-kotteista (kurkkumätä, jäykkäkouristus ja hinkuyskä) muuttuu viitoisrokotteeksi (lisänä polio ja hemofilustaudit). Lapsen saama suoja pysyy ennallaan, mutta muutamilta itkuilta säästytään. Lisätietoa: http://www.ktl.fi/

Pätkivän muistin ja hyvinvoinnin myötä suomalaiset ovat tehokkaasti unohtaneet, miten tautista elämä oli vielä hetki sitten. Esimerkiksi 1970- ja 80-luvuilla erilaisiin tarttuviin lastentauteihin sairastui vuosittain jopa kymmeniätuhansia kansalaisia. Tuhannet päätyivät sairaalahoitoon ja moni vammautui pysyvästi. Kuolemiltakaan ei vältytty. Rokotusten ansiosta valtaosa hengenvaarallisista kulkutaudeista on käytännössä häädetty maasta.

Onko pikkuvauvojen piikkisulkeisia enää mieltä jatkaa, jos kerran tavoite on saavutettu? Palaisivatko lastentaudit, jos rokotuksista luovuttaisiin? Tutkitaan.

Jos tuhkarokko palaisi

Valitaan testitaudiksi tuhkarokko, jota vastaan meillä ryhdyttiin toden teolla taistelemaan vuonna 1982. Silloin otettiin käyttöön MPR-kolmoisrokote, joka suojaa tuhka- ja vihurirokolta ja sikotaudilta. Kampanjan seurauksena tautitapaukset romahtivat muutamassa vuodessa. Nyt tuhkarokkoa saadaan maahan vain ulkomaantuontina. Edellisestä kotoperäisestä tartunnasta on jo viisi vuotta.

"Tuhkuri" on mahdollisista paluumuuttajista kenties pelottavin. Rajuimpina epidemiavuosina siihen saattoi sairastua jopa 30 000 lasta ja aikuista. Jälkitauteina podettiin kouristuksia, keuhkokuumeita, välikorvatulehduksia ja aivokuumeita. Sen hirvein joskin harvinaisin seuraus on subakuutti sklerosoiva panenkefaliitti (SSPE), hidas aivorappeuma, joka puhkeaa 5-15 vuotta rokon jälkeen ja tuhoaa vähitellen aivot. Yksi viimeisimmistä suomalaisuhreista, 16-vuotias tyttö, riutui pois 1980-luvun puolivälissä.

Pisaroina ilmateitse leviävä tuhkarokkovirus on hankala torjuttava. Se tarttuu ihmisestä toiseen tehokkaammin kuin pelätty influenssa. Ilman rokotusta tautiin sairastuvat lähes kaikki. Asiantuntijat laskevat, että yksi taudinkantaja tartuttaa kolmessa päivässä helposti 15 ihmistä.

Virus pystyy myös huippusuorituksiin. Sen räjähdysmäisestä leviämiskyvystä saatiin kouriintuntuvaa näyttöä Honkajoella vuonna 1989, jolloin Suomessa riehui toistaiseksi viimeinen iso epidemia. Koulun aamunavaukseen osallistunut yskivä ja rokottamaton oppilas siirsi tautinsa ainakin 22 kaveriinsa, jotka veivät rokon tuliaisena koteihin. Yhteensä yli 50 ihmistä sairastui ja pari melkein menehtyi. Virusta vauhditti koulun kehno ilmanvaihto.

Viidessä vuodessa takaisin

Tuhkarokkoa ei ole onnistuttu kokonaan hävittämään maapallolta, vaikka se olisi periaatteessa nujerrettavissa, koska ihminen on tuhkarokkoviruksen ainoa isäntä. Puutteellinen rokottaminen ja vilkkaat yhteydet maiden välillä pitävät huolen siitä, että virukset kiertävät ja tulevat aina takaisin, jos siihen annetaan tilaisuus.

Albania on tästä oiva esimerkki. Siellä siirryttiin toisen maailmansodan jälkeen kommunismiin ja tiukalle eristäytymislinjalle. Kaikki yhteydet ulkomaailmaan katkaistiin. Syntyi tyhjiö, jonne ei edes tuhkarokkoviruksilla ollut asiaa.

Heti, kun rautaesirippua raotettiin, tauti palasi, ja koko maan nuoriso oli pakko suojata. Ennusteet lupasivat miljoonaepidemiaa, mutta rokotusten ansiosta vain 35 000 kansalaista, pääasiassa aikuisia, sairastui.

Kansanterveyslaitoksessa arvioidaan, että MPR-rokotuksen lopettaminen kostautuisi nopeasti. Jos koko syntyvä ikäluokka eli 55 000-60 000 lasta vuodessa alettaisiin nyt jättää ilman piikkiä, tuhkarokolle alttiiden määrä kasvaisi muutamassa vuodessa satoihintuhansiin. Kuluisi joitakin vuosia, kunnes rokko alkaisi kiertää pikkulapsissa. Vain nuoret ja aikuiset nauttisivat enää rokotuksen suojasta. Jos muutkin länsimaat lakkaisivat rokottamasta samanaikaisesti, tilanne vakavoituisi vielä nopeammin.

Ei varaa repsahtaa

Kauhuskenaario voi toteutua, vaikka rokotuksista ei luovuttaisi kokonaan. Riittää, jos suojauksesta lipsutaan ja väestön immuniteetin annetaan pudota riittävän alas.

Avainasemassa on rokotusten kattavuus: kuinka suuri osa lapsista on saanut kahteen ikävuoteen mennessä oikeat rokotukset oikeaan aikaan. MPR-rokotus annetaan Suomessa 14-18 kuukauden iässä ja uudestaan kuusivuotiaana.

Kansanterveyslaitos seuraa yleistä ja tautikohtaista kattavuutta joka toinen vuosi otantatutkimuksin. Toistaiseksi luvut ovat pysyneet korkeina. Hieman yli 93 prosenttia lapsista saa kaikki rokotukset. Koska väestö on näin hyvin suojattua, tuontitartunnat pysähtyvät meillä alkuunsa eikä epidemioita juuri nähdä.
Nekin harvat lapset, jotka jäävät rokottamatta tai joihin piikki ei tehoa täydellisesti, ovat laumaimmuniteetin suojassa. Suuri rokotettujen massa turvaa sen, etteivät virukset kierrä ja iske suojattomiin.

Tuhkarokossa laumaimmuniteetin vaikutus on kuitenkin vähäinen, koska virus on hanakka leviämään. Se pystyy mellastamaan väestössä, jos rokotusten peittävyys hiemankin rapisee.

Tästä on varoittavia esimerkkejä Euroopasta, missä tuhkarokko on jokavuotinen vitsaus. Erittäin herkästi tarttuvaa rokkoa esiintyy ainakin Saksassa, Britanniassa ja Italiassa, missä osaa lapsista ei syystä tai toisesta rokoteta. Kurjinta on suomalaisille lomailijoille tutussa Etelä-Italiassa, missä rokotuskattavuus on erityisen huono ja tuhkarokko siksi yleinen. Vuonna 2002 Etelä-Italiassa sairastui 40 000 lasta, joista neljä kuoli.

Myös länsinaapurissa törmätään tuon tuosta pikkuepidemioihin. Virus sinnittelee Ruotsissa, koska siellä osa rokotuksista annetaan liian myöhään. Kun äidin vasta-aineiden antama suoja lakkaa eikä rokote tule ajoissa, pikkulapsi siirtyy herkkien joukkoon.

Rokko vai rokotus? Rokotuksia moititaan usein julkisuudessa siitä, etteivät nekään aina ole täysin turvallisia. Mitä vakavampi tauti on, sitä enemmän haittoja rokotukselle voidaan sallia. Tee testi. Kumman sinä valitsisit: tuhkarokon vai siltä suojaavan piikin?                              Tuhkarokko                  MPR-rokotus                          (miljoona sairastunutta)      (miljoona                                                                     rokotettua) Kuolema                        100                                    0 Aivotulehdus                 400                                    1 Hidas aivo- rappeuma (SSPE)           10                                    0 Kouristuksia                5 000                                300 Lähde: KTL

Britannia varoittava esimerkki

Britanniasta saa tuoreinta ja tutkituinta tietoa siitä, mihin suojauksesta tinkiminen voi johtaa. Siellä rokotuskattavuus oli noussut vuoteen 1998 mennessä jo kelpo lukuihin, kunnes alkoi syöksykierre. Pian myös epidemiat nostivat päätään.

Jos nykytrendi jatkuu, rokottamattomien määrä kasvaa niin suureksi, että tuhkarokosta tulee taas jokavuotinen kuolonuhreja vaativa vitsaus, brittitutkijat ennustivat elokuussa 2003 Science-lehdessä.

Romahduksen aiheutti kohu, joka säikäytti pienten lasten vanhemmat. Julkaistiin yksi tutkimusraportti, jossa MPR-rokotteen väitettiin aiheuttavan autismia. Havainto on sittemmin osoitettu perättömäksi, mutta kohu nakertaa yhä joidenkin äitien ja isien rokotusintoa. Suomeen MPR-hysteria ei levinnyt.

Sciencen esittelemä Britannian tapaus antaa silti esimakua siitä, mitä meillä voisi tapahtua, jos MPR-rokotuksen kattavuus rapautuisi nykyisestä 96 prosentista alle 90:een. Vajaassa kymmenessä vuodessa tauti palaisi pysyväksi kiertolaiseksi. Noin 30 000 lapsen epidemiat olisivat mahdollisia. Meillä se tietäisi viittä-kuutta kuolemaa joka vuosi. Yksi tuhannesta saisi vakavan aivotulehduksen.

Epidemia alkaa tautitaskuista

Tuhkuri tunkisi Suomeen tuttua reittiä: Ruotsista tai Keski-Euroopasta. Nyt se ei kuitenkaan pysähtyisi immunisoitujen muuriin, vaan löytäisi ennen pitkää heikon kohdan. Ensin se iskisi niihin, jotka nauttivat laumaimmuniteetin suojasta, eli rokottamattomiin ja sellaisiin lapsiin, joihin rokote tehoaa kehnosti.

Epidemiat puhkeaisivat todennäköisesti tautitaskuista: kaupunginosista tai yhteisöistä, joissa suojaus rakoilee. Suomessa näistä ei ole täsmätietoa, koska Kansanterveyslaitos seuraa vain koko väestön rokotuskäyttäytymistä. Rokotusten kattavuudessa on kuitenkin paikkakuntakohtaisia eroja. Helsingin kaupungin terveysviranomaisten tekemän laatuselvityksen mukaan kahdeksan aluetta ei yltänyt tavoitteisiin vuonna 2002. Alle 90 prosentin rokotuskattavuuteen jäivät Jakomäki, Käpylä, Herttoniemi ja Meri-Rastila.

Myös rokotuksia aktiivisesti vastustavat yhteisöt ovat haavoittuvia. Ruotsissa tuhkarokkoepidemioita on tavattu steinerpäiväkodeissa ja -kouluissa. Länsinaapurin steinerkoululaisista vain alle viidennes saa tuhkarokko-, sikotauti- ja vihurirokkorokotuksen. Rokotukset eivät kuulu antroposofiseen elämäntapaan.

Kansa luottaa rokotuksiin

Synkistä laskelmista huolimatta rokotusasiantuntijat suhtautuvat tulevaisuuteen toiveikkaasti. Järjestelmällinen rokottamatta jättäminen ja rokotusten vastustaminen on yhä harvinaista, sillä suomalaisvanhemmat pitävät lastensa rokotuksia kansalaisoikeutena.

Tilanne on toisenlainen esimerkiksi Britanniassa, missä rokotukset olivat aluksi pakollisia ja ne annettiin vain köyhimmille. Kohtelu koettiin valtionterroriksi ja vähäosaisten syrjinnäksi, ja se herätti rajua vastustusta, joka oireilee nykyisin kriittisenä suhtautumisena rokotuksiin.

Suomessa viranomaiset eivät ole koskaan turvautuneet samanlaiseen pakkovaltaan. Meillä rokottaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.

Kansanterveyslaitoksessa ollaan silti huolissaan siitä, että rokotusten tarpeellisuus aika ajoin kyseenalaistetaan. Yleensä taustalla on jonkin todellisuudessa olemattoman haitan pelko. Jokainen kohu - uutisankkakin - aiheuttaa kuitenkin turhaa huolta pienten lasten vanhemmille.

Ei tyttö eikä poika

HS kuukausiliite Tammikuu 2016


Huhtikuun lopussa vuonna 1966 eräässä amerikkalaisessa sairaalassa sattui ikävä vahinko. Kirurgi oli ympärileikkaamassa kahdeksan kuukauden ikäistä poikavauvaa, kun jokin meni pieleen. Verenvuodon tyrehdyttämiseen tarkoitettu sähköneula poltti vauvan peniksen niin, että jäljelle jäi kärähtänyt nysä.
Vauvan vanhemmille kerrottiin tapaturmasta.

Vauvalle asennettiin katetri virtsaamista varten, ja vanhemmille selitettiin, ettei heidän poikansa koskaan voisi harrastaa seksiä eikä siittää lapsia, koska hänellä ei ollut enää penistä.

Vähän yli puoli vuotta onnettomuuden jälkeen poikavauvan vanhemmat sattuivat näkemään televisio-ohjelman, jossa muuan tohtori John Money kertoi sukupuolenkorjausleikkauksista. Amerikkalaiseen Johns Hopkinsin sairaalaan oli äskettäin perustettu maailman ensimmäinen klinikka, jossa autettiin ihmisiä korjaamaan sukupuoltaan. Jo kaksi miestä oli onnistuneesti leikattu naisiksi.

Peniksensä menettäneen poikavauvan äiti kirjoitti kirjeen tohtori Moneylle. Tämä vastasi heti ja kehotti tuomaan lapsen nopeasti tutkimuksiin.

Vuonna 1966 John Money oli yksi arvostetuimmista sukupuolen tutkijoista koko maailmassa. Hän oli 45-vuotias, kotoisin Uudesta-Seelannista ja väitellyt psykologian tohtoriksi Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa.
Erityisen kiinnostunut Money oli intersukupuolisista ihmisistä.

Intersukupuolisilla tarkoitetaan ihmisiä, joiden sukupuoli on epäselvä, koska heillä on synnynnäisesti sekä tytön että pojan kehon piirteitä. Vastasyntyneellä vauvalla voi esimerkiksi olla naisen kromosomit, mutta silti hänen ulkoiset sukupuolielimensä tuovat mieleen enemmän pojan kuin tytön. Tai hänellä voi olla tytön ulkoiset sukupuolielimet mutta ei munasarjoja eikä kohtua vaan piilokivekset ja miehen kromosomit.

Money halusi tietää, miten tällaiset ihmiset selvisivät. Millaista oli varttua, jos ei ollut selvästi poika eikä tyttö vaan sekä että? Hän oli ensimmäinen psykologi, joka alkoi tutkia intersukupuolisia lapsia ja aikuisia.

Money kehitti käsitteet gender indentity (sukupuoli-identiteetti) ja gender role (sukupuolirooli). Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa ihmisen kokemusta omasta sukupuolestaan, kun taas sukupuolirooli kuvaa sitä, miten yhteiskunta olettaa naisten ja miesten käyttäytyvän.

John Moneylla oli teoria: hän uskoi, ettei tyttöjen ja poikien erilainen käyttäytyminen johtunut biologisista tekijöistä vaan kasvatuksesta. Hän ryhtyi väittämään, että intersukupuolisen lapsen sukupuoli-identiteetti syntyi vasta siitä, kasvatettiinko lapsi tytöksi vai pojaksi.

Moneyn teoria poikkesi rajusti siitä, mitä tutkijat tuohon aikaan uskoivat. 1950-luvulla ajateltiin, että kromosomit ja hormonit määräsivät sen, oliko lapsi tyttö vai poika. Jos syntyi sukupuoleltaan epäselvä lapsi, sukupuolielimiä ei yleensä leikattu.

Money sen sijaan suositteli, että sukupuoleltaan epäselvät lapset leikattaisiin mahdollisimman varhain joko tytöiksi tai pojiksi. Myöhemmin tätä lääkäreiden valitsemaa sukupuolta voitaisiin vahvistaa hormonihoidoilla.

Kun peniksensä menettäneen poikavauvan äiti kirjoitti hänelle kirjeen, Money näki ainutkertaisen tilaisuuden. Jos tämä tavalliseksi pojaksi syntynyt lapsi leikattaisiin tytöksi ja hänestä kasvatettaisiin tyttö, Money voisi todistaa, että hänen teoriansa pienen lapsen sukupuolen täydellisestä muovattavuudesta piti paikkansa.

Sattui nimittäin vieläpä niin, että pojalla oli identtinen kaksosveli. Veljekset olivat siis geneettisesti toistensa kopioita.
John Money uskoi, että hän pystyisi muuttamaan toisen kaksosveljeksistä tytöksi.
Jos tämä onnistuisi, se olisi tieteellinen sensaatio.

Viimeistään 1700-luvulla oli yleisesti tiedossa, että silloin tällöin syntyi lapsia, joista ei osattu sanoa, olivatko he tyttöjä vai poikia. Suomalaisista kirkonkirjoista löytyy lapsia, joille on varmuuden vuoksi annettu sekä tytön että pojan nimi. Saksassa sai itse valita sukupuolensa, jos lääkäri ei kyennyt sitä määrittelemään.

Tuohon aikaan oltiin joustavia. Avioliiton nämä hermafrodiitit, kuten heitä silloin tavattiin kutsua, saivat solmia joko naisina tai miehinä. Ruotsissa Jönköpingin seurakunnassa eläneelle Gertrud-nimiselle intersukupuoliselle rakennettiin oma istuinpaikka kirkkoon, jotta hänen ei tarvinnut valita, mennäkö miesten vai naisten puolelle.

Toisenlaisiakin aikoja on nähty. Roomalaiset hukuttivat sukupuoleltaan epäselvät lapset tai jättivät heidät kuolemaan. Arvellaan, että osa keskiajan noitavainoissa poltetuista ihmisistä oli intersukupuolisia. Heitä lienevät olleet myös sirkusten tunnetut parrakkaat naiset. Ei ihme, että monet intersukupuoliset pakenivat luostareihin.

1800-luvun loppupuolelta pelkästään Ranskasta ja Britanniasta tunnetaan pari sataa intersukupuolista ihmistä. Kuuluisin oli ranskalainen Herculine Adélaîde Barbin. Hänet kasvatettiin tytöksi, mutta myöhemmin viranomaiset päättivät hänen olevan poika. Barbinin muistelmat löytyivät hänen kuolinvuoteensa viereltä vuonna 1868, ja ne julkaistiin.

Kun usko tieteen kaikkivoipaisuuteen kasvoi 1800-luvulla, ajateltiin, että lääkärit kyllä pystyivät määrittelemään, oliko kyseessä mies vai nainen. He tarkastelivat kehon naisellisia ja miehisiä piirteitä, kuten karvoitusta, äänen korkeutta, lantion muotoa ja rintojen kokoa, ja laskivat, kumpia oli enemmän.

Mutta missä vaiheessa rinta muuttuu miehisestä naiselliseksi? Tai ääni?
Tuohon aikaan 1800-luvulla oli tapana, että intersukupuolisia vietiin näytille suuriin kokouksiin, joissa lääkärikollegio päätti, oliko kyse miehestä vai naisesta. X- ja Y-kromosomeja ei vielä tunnettu, eikä siitä olisikaan ollut apua. Myöhemmin nimittäin huomattiin, etteivät nekään määrää sukupuolta.
1800-luvun lääkärit yrittivät turhaan ratkaista kysymyksen miehen ja naisen perimmäisestä erosta. He eivät pystyneet määrittelemään sukupuolta, eikä siihen pysty nykyinenkään lääketiede.

Päinvastoin, lääketiede on nyt tehnyt asiasta entistä monimutkaisemman. On saatu selville, miten monella tapaa sukupuolen määrittelyyn perinteisesti liitetyt piirteet – ulkoiset sukupuolielimet, kehon sisällä sijaitsevat sukupuolielimet, sukurauhaset, kromosomit, hormonit – voivat sekoittua erilaisiksi kombinaatioiksi.

On varsin helppo sanoa kadulla vastaan tulevasta ihmisestä, onko hän mies vai nainen. Kunnes kohdalle sattuu joku, josta ei voikaan olla varma.
Ami syntyi 1960-luvun lopun Suomessa. Vastasyntynyt vauva ei näyttänyt tavalliselta tytöltä eikä pojalta. Sairaalalle hän oli hätätapaus, jolle piti kiireesti tehdä jotakin.

Hänen oikea nimensä ei ole Ami. Intersukupuolisuudesta ei ole puhuttu paljon julkisuudessa, se on intiimi asia, ja joidenkin on vaikea ymmärtää sitä. Siksi tässä kirjoituksessa ei kerrota Amista mitään sellaista, mistä hänet voisi tunnistaa.

Sairaalassa päätettiin nopeasti, että Amista tehdään tyttö. Hänen sukupuolielimensä leikattiin tytölle sopiviksi. John Moneyn opit olivat levinneet Suomeenkin, ja intersukupuolisten lasten leikkaukset olivat yleistyneet. Lääkärit ajattelivat, että lapselle oli parempi olla joko tyttö tai poika. Valtiokin sitä vaati: sosiaaliturvatunnusta varten vauva piti rekisteröidä tytöksi tai pojaksi. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Miltä hän näyttää? Tavalliselta. Hiukset on leikattu lyhyiksi. Koruja ei ole eikä meikkiä tai lävistyksiä. Hän on pukeutunut housuihin, puseroon ja villatakkiin, kuten monet miehet ja naiset. Kengät ja päällystakkikin ovat sellaiset, joita käyttävät sekä miehet että naiset, samoin laukku.

Lapsena Ami oli usein sairaalassa. Hän muistaa kilisevät sairaalakärryt ja desinfiointiaineen hajun. Sairaalassa hänen sukupuolielimiään tutkittiin, ehkä leikattiinkin vielä toistamiseen. Ami ei tiedä, mitä kaikkea noilla käynneillä tehtiin.

Samaa kertovat monet intersukupuoliset.
”Monelle intersukupuoliselle ei ole kerrottu, mitä hänelle on tehty lapsena”, sanoo seksuaalipedagogi ja kouluttaja Juha Kilpiä.
Hän on ohjannut pari vuotta intersukupuolisten aikuisten vertaisryhmää Helsingissä. ”Monelle salailu on ollut suurin murhe.”

Suomessa elää ihmisiä, jotka eivät edes tiedä olevansa syntyjään intersukupuolisia. Ehkä joku heistä lukee juuri nyt tätä kirjoitusta ja alkaa miettiä omia lapsuudenmuistojaan.

Kukaan ei kertonut Amille, miksi häntä tutkittiin. ”Sairaalakäynteihin liittyi tunne, että minussa oli jotain vikaa”, hän sanoo. ”Ehkä olin kuullut jonkun sanovan, ettei tällaista voi olla ja että se pitää korjata.”

Vanhemmat eivät osanneet tai halunneet selittää asiaa hänelle. Perhe oli tavallinen, eikä tavallisissa perheissä ollut tapana puhua tällaisista asioista. Ehkä edes vanhemmille ei ollut kerrottu, mistä oli kyse. Joka tapauksessa päätös sukupuolesta oli varmasti niin vaikea, että se oli helppo jättää lääkäreiden tehtäväksi.

”Asiasta ei koskaan puhuttu”, Ami sanoo. ”Lapsuuteni oli sen kanssa pärjäämistä, että tästä ei keskustella, vaikka kaikki ei selvästikään ollut hyvin. Ja että kun hoidetaan nämä hoidot, mitään vikaa ei ole.”
Sitten alkoi koulu.

Konstantin Neugodov

 

Sellaista diagnoosia kuin ”intersukupuolinen” ei ole lääketieteen kansainvälisessä diagnoosiluettelossa. Sanaa käytetään kuvaamaan monenlaisia tilanteita, joissa ihmiskehon anatomiassa sekoittuu piirteitä molemmista sukupuolista.

Vastasyntyneen lapsen sukupuoli voi olla epäselvä hyvin monesta eri syystä. Raskauden aikana voi tapahtua kaikenlaista.
Koska ei ole yhteisymmärrystä siitä, mitkä kaikki diagnoosit lasketaan intersukupuolisuudeksi, intersukupuolisten määrää ei tiedetä. Jos mukaan otetaan niin sanotut Turnerin ja Klinefelterin oireyhtymät, yksi kahdestatuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Tällöin intersukupuolisia olisi Suomessa joitakin tuhansia. Jos intersukupuolisuus rajataan tiukasti muutamiin diagnooseihin, Suomessa syntyy asiantuntijoiden arvioiden mukaan kahdesta kahdeksaan intersukupuolista lasta joka vuosi. Näin laskien Suomessa on muutamia satoja intersukupuolisia ihmisiä.

Tavallisin intersukupuolisuuden muoto on sellainen, jossa sikiö altistuu äidin kohdussa tavallista suuremmalle määrälle miessukupuolihormoneita. Syntyy vauva, jolla on naisen XX-kromosomit mutta jonka klitoris muistuttaa pientä penistä. Monista näistä niin sanotuista CAH-tytöistä kasvaa poikamaisia, mutta he voivat saada lapsia. Taustalla on sekä isältä että äidiltä peritty geenivirhe.
Joskus sikiön elimistö ei reagoi miessukupuolihormoni testosteroniin. Syntyy vauva, jolla on miehen XY-kromosomit mutta joka näyttää tytöltä.

Lääketieteessä häiriö tunnetaan nimellä AIS. Sekin johtuu geenivirheestä, ja siitä on täydellinen ja osittainen muoto:
Jos elimistö on täysin kykenemätön reagoimaan mieshormoneihin, AIS-lapsesta kasvaa tavallisen näköinen tyttö, jolla on naisen ulkoiset sukupuolielimet mutta ei kohtua eikä munasarjoja. Sukurauhaset ovat vatsaonteloon jääneet kivekset. Tila huomataan usein vasta murrosiässä, kun kuukautiset eivät ala eikä häpy- ja kainalokarvoitusta tule.

EFE / Lehtikuva

Martínez Patiño

Espanjalaisen aitajuoksijan María José Martínez Patiñon ura katkesi sukupuolitestiin vuonna 1985. Hän on kertonut olevansa AIS-nainen, jonka elimistö ei reagoi mieshormoniin, vaikka hänellä on miehen kromosomisto.
Joillakin AIS-ihmisillä miessukupuolihormonit vaikuttavat osittain. Tällöin ulkoisissa sukupuolielimissä on sekä naisen että miehen piirteitä, mutta kohtu ja munasarjat eivät kehity ja vatsaontelossa on kivekset. Useimmat leikataan vastasyntyneinä tytöiksi.

Muitakin intersukupuolisuuden tiloja on. Tunnetaan esimerkiksi muoto, jossa Y-kromosomi puuttuu vain osasta soluja. Lapsella voi olla toisella puolella vaillinainen kives, toisella juostemainen munasarja. Sukupuolielinten muoto vaihtelee. Lääketieteessä on raportoitu lähes kaikista mahdollisista yhdistelmistä.

Bettmann / Corbis

Eva Klobukowska

Puolalaista pikajuoksijaa Eva Klobukowskaa nöyryytettiin 1960-luvun puolivälissä, koska hänen kromosomistonsa oli muotoa 47XXY. Pari vuotta myöhemmin hän synnytti terveen lapsen.

Hannes Heikura

Caster Semeniya

Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan eteläafrikkalaiselta naisjuoksijalta Caster Semeniyalta puuttuu kohtu ja munasarjat, ja niiden tilalla on vatsaonteloon jääneet kivekset. Sellainen on tyypillistä intersukupuolisuuden monessa muodossa. Semeniya voitti naisten 800 metrin juoksun maailmanmestaruuden lähes 2,5 sekunnilla vuonna 2009. Ennen kuin mitalit jaettiin, alkoi kiertää huhu, että hänen sukupuolensa oli epäselvä.
Yllättäen Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF vahvisti huhun. ”Tällaiset ihmiset eivät saisi juosta kanssamme”, Berliinissä kuudenneksi sijoittunut italialaisjuoksija valitti. ”Hän on mies.”

Semeniya kieltämättä näytti tavallista naisurheilijaa maskuliinisemmalta. Kotona Etelä-Afrikassa kilpailijat olivat jo vuosia epäilleet hänen naiseuttaan ja vaatineet häntä riisumaan housunsa pukuhuoneessa.
Syrjäisessä kotikylässä kohu aiheutti hämmennystä. ”Minä tiedän, mitä Casterilla on”, Semeniyan täti sanoi haastattelussa. ”Minä olen vaihtanut hänen vaippojaan.”

Vuonna 2010 IAAF ilmoitti, että Semeniya saa kilpailla naisten sarjassa. Lontoon olympialaisissa vuonna 2012 hän voitti hopeaa. Intersukupuolisuuden takia Semeniyalle on ilkuttu, ja häntä vastaan on hyökätty. Hän on kuitenkin pystynyt jatkamaan uraansa.

Sukupuolitestit ovat päättäneet monen naisurheilijan uran, mutta tahallisia mieshuijareita ei ole tiettävästi paljastunut. Saksalainen Hermann Ratjen muutti nimensä Doraksi ja sitoi sukuelimensä voidakseen osallistua naisten korkeushyppyyn Berliinissä vuonna 1936. Myöhemmin on arveltu, että Ratjenkin ilmeisesti oli intersukupuolinen.

Luonto on aina tuottanut vaihtelua, ja joissakin yhteiskunnissa se on hyväksytty. Etelä-Aasiassa on aina ollut hijroja– intersukupuolisia, kastroituja eunukkeja ja transsukupuolisia –, ja heidät on hyväksytty yhteiskuntaan. Vasta brittiläiset siirtomaaisännät tekivät heistä lainsuojattomia.

Viime vuosina hijrat on jälleen virallistettu Pakistanissa, Intiassa, Bangladeshissa ja Nepalissa. Heidän ei tarvitse rekisteröityä miehiksi tai naisiksi, vaan heitä varten on kolmannen sukupuolen kategoria.
Länsimaista kolmannen sukupuolen ovat nyt ottaneet käyttöön Saksa, Australia ja Malta. Maltan lakia pidetään uraauurtavana: se kieltää tekemästä intersukupuolisille lapsille kosmeettisia kirurgisia toimenpiteitä. Lain mukaan vastasyntyneen lapsen sukupuolen määrittelyä voidaan lykätä, jos se on epäselvä. Saksassakaan syntymätodistukseen ei tarvitse valita sukupuolta, jos se on epäselvä.

Suomessa henkilötunnus määrätään viikon kuluessa syntymästä, ja siitä ilmenee lapsen sukupuoli. Jos intersukupuolisen lapsen sukupuoli on alun perin kirjattu väärin, sen vaihtaminen myöhemmin on juridisesti vaikeaa. Laki ei tunne intersukupuolisia, vaan heihin sovelletaan translakia, eli he joutuvat käymään lävitse saman prosessin kuin transsukupuoliset. Transsukupuolisuus on kuitenkin eri asia kuin intersukupuolisuus: siinä on kyse sukupuoli-identiteetistä, kun taas intersukupuolisuus on biologinen ominaisuus.

Konstantin Neugodov

 

Peniksensä menettäneen amerikkalaisen poikavauvan vanhemmat päättivät tehdä, kuten tohtori John Money suositteli. Alkoi jo olla kiire.
Moneyn teorian mukaan vähän yli kaksivuotiaalla lapsella alkaa olla tytön tai pojan sukupuoli-identiteetti. Poika oli nyt puolitoistavuotias. Leikkaukseen ryhdyttiin. Kirurgit poistivat hänen kiveksensä, siirsivät virtsaputkea ja rakensivat vaginaa muistuttavan raon.

Pojasta tuli Brenda. Keinovaginaa pidettiin auki sideharsorullan avulla.
Money kielsi vanhempia puhumasta leikkauksesta Brendalle ja hänen kaksosveljelleen. Oli tärkeää, ettei Brenda saisi koskaan tietää, että elämänsä ensimmäiset puolitoista vuotta hän oli ollut poika.
Äiti alkoi pukea Brendalle mekkoja. Hiusten annettiin kasvaa. Ostettiin tyttöjen leluja. Kiharoissaan Brenda näytti tytöltä.

Vuonna 1972, viisi vuotta Brendan sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen, John Money kirjoitti kaksoskokeestaan ensimmäisen kerran. Kirjassaan Man & Woman, Boy & Girl hän kuvaa, miten Brenda oli kiinnostunut nukeista ja nukenvaunuista, kun taas kaksosveli leikki autoilla ja työkaluilla.
Ehkä Money ei tiennyt, miten asiat oikeasti olivat. Ehkä Brendan äidin kirjeistä oli syntynyt liian yksioikoinen kuva asioista.

Brenda ei nimittäin käyttäytynyt kuin tyttö. Hän ei välittänyt hänelle hankituista tyttöjen tavaroista vaan halusi leikkiä veljensä leluilla. Hän tahtoi poikien mukaan rakentamaan linnoituksia ja käymään lumisotaa.
Brendaa kiusattiin. Kaksosveli ihmetteli, miksei sisko ollut kuten muut tytöt. Hänelle selitettiin, että Brenda oli tomboy, poikatyttö.
Kun Brenda oli kahdeksan, Money halusi tämän menevän leikkaukseen, jossa rakennettaisiin vagina. Asia selitettiin Brendalle. Hän kieltäytyi. Hän ei halunnut olla tyttö.

Samaan aikaan Moneyn maine tiedemiehenä kasvoi. Hän kirjoitti uusia tieteellisiä artikkeleita Brendan tapauksesta. Näytti siltä, että hän oli pystynyt todistamaan teoriansa: ei vain intersukupuolisen vaan jopa ”normaalin” pikkulapsen sukupuolen saattoi vaihtaa. Moneyn teoriaa siteerattiin oppikirjoissa, lääkärit olivat vaikuttuneita.

Myös tuon ajan naisasialiikkeessä Moneyn teoriasta pidettiin. Sehän osoitti, että tyttöjen ja poikien erilaiset mieltymykset johtuivat kulttuurisista odotuksista eivätkä biologiasta.

Sukupuoleltaan epäselvien vauvojen leikkaukset levisivät Yhdysvalloista muihin maihin. Säännöt määriteltiin. Jos lapsen penis oli lyhyempi kuin 2,5 senttiä, katsottiin, ettei hänestä voi kasvaa normaalia miestä, joka kykenee heteroseksiin. Penis irrotettiin, ja lapsi leikattiin tytöksi poistamalla myös piilokivekset ja siirtämällä ihoa muualta kehosta vaginaa varten. Jos vauvalla oli toimivat kivekset, hänestä voitiin tehdä poika, kunhan saatiin rakennetuksi myös 2,5-senttinen penis.

Jos vauvalla oli munasarjat ja kohtu, katsottiin, että hän saattoi tulla raskaaksi, ja hänestä tehtiin tyttö. Jos klitoris oli senttiä korkeampi ja muistutti minipenistä, se typistettiin.

Koska ihmiskudosta on helpompi poistaa kuin lisätä, käytännössä valtaosa intersukupuolisista lapsista leikattiin tytöiksi.
”Varmasti pelättiin, että lapsi leimautuu”, sanoo Maarit Huuska. Hän työskentelee Setan Transtukipisteen johtavana sosiaalityöntekijänä Helsingissä.
”Kuviteltiin, että leikkausten ansiosta lapsi saisi elää fyysisesti mahdollisimman tavallisena tyttönä tai poikana. Usein asia haluttiin pitää salassa. Intersukupuolisuudesta ei välttämättä kerrottu edes lapsen vanhemmille. Silloin sukupuolen moninaisuutta ei ymmärretty samalla tavalla kuin nykyään ja ajatus lapsen oikeuksista puuttui.”

”Itse uskon, että varhainen kosmeettinen kirurgia on traumatisoivaa eikä sitä pidä tehdä”, Huuska sanoo.
Koulussa Amin piti valita, oliko hänen paikkansa tyttöjen vai poikien jonossa. ”Olin seitsemänvuotias, ja ihmettelin, mistä muut tiesivät, mihin jonoon tai mihin vessaan he menevät”, hän sanoo.

Hän muistaa epätietoisuuden siitä, oliko hän tyttö vai poika. ”Minun on vieläkin hirveän vaikea puhua siitä.”
Partiosta hän piti. Siellä ei pukeuduttu sen perusteella, oliko tyttö vai poika, vaan sen mukaan, mikä oli käytännöllistä. ”Juhlat olivat ongelma, ovat edelleen. Mitä juhlavampi tilaisuus, sitä vaikeampaa.”
Hänestä tuntui, ettei hän kelvannut sellaisena kuin oli. Murrosiässä tunne vain vahvistui. Hänestä tuntui, että oli jotakin tärkeää, josta olisi pitänyt puhua. Mutta jos puhumiseen joskus tarjoutuikin tilaisuus, hän ei tiennyt, mistä olisi pitänyt puhua.

”Lääkärit ehkä ajattelivat, että asian selittäminen oli vanhempien tehtävä. Ehkä he eivät edes tienneet, että minulle ei ollut kerrottu.”
Lääkäri määräsi murrosikäiselle Amille naishormoneja. ”Vasta muutamia vuosia sitten kuulin eräältä lääkäriltä, että kun intersukupuolinen nuori tulee murrosikään, ryhdytään jännittämään, menikö vauvana tehty sukupuolen valinta oikein”, hän sanoo. ”Ylenmääräisillä hormoneilla halutaan varmistaa, että meni.”

Ami söi hormoneja ja varttui tietämättä olevansa intersukupuolinen. Joskus lääkärit kertoivat kuin ohimennen, että hänellä oli tavallista suurempi rintasyöpäriski ja tavallista suurempi riski sairastua osteoporoosiin. ”Siihen, miksi näin oli, en saanut selitystä.”

”Sanottiin, että kun otat näitä pillereitä, sinusta ei huomaa mitään. Vähän kuin olisi yhdessä lääkärin kanssa yritetty keksiä kikkoja, ettei kukaan huomaa, millainen minä olen.”
Kun Ami oli 17-vuotias, lääkäri kertoi, ettei hän voi saada lapsia.
”Sekin oli irrallinen lause ilman selitystä.”
Kuten ennenkin, hän yritti olla ajattelematta koko asiaa.

Konstantin Neugodov

 

Amerikkalainen Brenda ei ollut onnellinen lapsi. ”Hänen kiinnostuksensa ovat vahvasti maskuliinisia”, opettaja kirjoitti raporttiinsa. Psykologin muistiinpanojen mukaan Brenda pelkäsi, että hänen sukupuolielimilleen oli tehty jotain. Opettajien, psykologien ja lääkärien raportteja on siteerattu Brendasta kertovassa toimittaja John Colapinton kirjassa As Nature Made Him, joka julkaistiin vuonna 2000.

Omasta mielestään Brenda oli poika, jolla oli pitkä tukka ja tyttöjen vaatteet. Kun ihmiset katsoivat häntä, he sanoivat, että hän näytti pojalta ja puhui kuin poika. Hänellä oli pojan kapea lantio ja vahvat hartiat.
Kun Brenda oli 12-vuotias, hänet suostuteltiin aloittamaan estrogeenihormonilääkitys. Sen oli määrä muuttaa poikamainen vartalo naisellisemmaksi ja saada rinnat kasvamaan.

Kahden vuoden kuluttua Brendalla oli pienet rinnat ja hänen lantionsa oli pyöristynyt. Estrogeeni ei kuitenkaan estänyt äänenmurrosta. Lisäksi Brenda käveli edelleen kuten pojat ja liikkui teinipoikamaisen kömpelösti.
Kun Brenda oli 13-vuotias, hän tapasi John Moneyn viimeisen kerran. Riisuutuminen ja sukupuolielinten tutkimus inhottivat häntä.

Hän lakkasi käyttämästä hameita ja piti samettihousuja, farkkutakkia ja saappaita. Hän ei pessyt eikä kammannut hiuksiaan. ”Tiesin, että olin omituinen”, hän kertoi ensimmäisessä haastattelussaan. Sen hän antoi 32-vuotiaana vuonna 1997.

Silloin hänen nimensä ei ollut enää Brenda vaan David. Brenda sai nimittäin tietää pieleen menneestä ympärileikkauksestaan vähän ennen 15:ttä syntymäpäiväänsä. Paikalliset lääkärit olivat todenneet, ettei Brendaa voi pakottaa vaginaleikkaukseen. He olivat suositelleet vanhemmille totuuden kertomista.

Brendasta tuli David, ja David halusi sukupuolen korjausleikkaukseen ja hormonihoitoja. Hänen rintansa poistettiin leikkauksessa, ja hänelle rakennettiin alkeellinen penis.

18-vuotiaana David oli viehättävä nuori mies, josta tytöt olivat kiinnostuneita. Mutta kun hän kertoi ensimmäiselle tyttöystävälleen ympärileikkauksessa sattuneesta onnettomuudesta, tieto levisi ja naureskelu alkoi.
Kaksi kertaa David yritti tehdä itsemurhan. 21-vuotiaana hänelle tehtiin uusi penisleikkaus. 25-vuotiaana hän meni naimisiin naisen kanssa. Kaikki näytti olevan nyt hyvin.

Oululainen lastenkirurgi Mika Venhola tuntee Brendan tapauksen. Hän tietää myös sen, miten se päättyi:
Vuonna 1997 eräässä lääketieteellisessä lehdessä julkaistiin artikkeli, joka herätti huomiota. Se käsitteli Brendan tapausta.
Biologi ja sukupuolitutkija Milton Diamond oli alusta asti epäillyt John Moneyn teoriaa sukupuolen muovautumisesta. Hän oli ihmetellyt, miksei Money ollut raportoinut kaksosista moneen vuoteen. Mitä oli tapahtunut?
Diamond ryhtyi selvittämään asiaa. Hän löysi Brendaa teini-iässä hoitaneen psykiatrin. Psykiatri oli nähnyt, millaisia seurauksia Moneyn sukupuolenvaihto-operaatiolla oli ollut. Hän suostui tulemaan julkisuuteen.

David – entinen Brenda – oli aluksi artikkelia vastaan. Kun hän kuuli, että tuhansia intersukupuolisia pikkulapsia oli leikattu hänen esimerkkinsä rohkaisemana, hän suostui yhteistyöhön.

Mika Venhola päätti lopettaa intersukupuolisten vauvojen leikkaukset Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa 2000-luvun alussa. Leikkaukset oli tuolloin keskitetty Suomessa kahteen paikkaan, Ouluun ja Helsinkiin.
”Kun leikkasin ensimmäisen kerran terveen vauvan sukupuolielimiä, minusta tuntui, että se oli väärin”, Venhola sanoo. Kirurgien koulutuksessa ei ole kuitenkaan tapana arvostella opettajia. ”Jouduin opettelemaan nämä leikkaukset, mutta päätin, että sitten, kun saan itse päättää, en enää tee niitä.”
Sen jälkeen Venhola on puhunut sukupuoleltaan epäselvien lasten leikkauksia vastaan. Kun intersukupuolisten lasten vanhemmat saavat asiasta tietoa, he eivät halua leikkausta. Vain kerran Venhola on joutunut lähettämään Lastenklinikalle Helsinkiin pikkulapsen sen takia, että vanhemmat vaativat operaatiota.

Lastenklinikalla intersukupuolisia lapsia leikataan edelleen. Seta on pyytänyt tietoja niiden määristä Hyksistä muttei ole saanut vastausta. Lasten urologian osastonylilääkäri Seppo Taskinen vastasi Kuukausiliitteelle, että kyse on vain rakennevikojen korjauksista. ”Koko termi intersukupuolinenhan on täysin epämääräinen, eikä se ole käytössä ainakaan lastenkirurgiassa”, hän sanoo. Hänen mukaansa tyttöjen sukupuolielinten korjauksia tehtiin Lastenklinikalla 1990-luvulla kaksi kolme vuodessa, nykyään yksi tai kaksi.

”Intersukupuolisen lapsen sukupuolielimet ovat erilaiset mutta terveet”, Mika Venhola sanoo. ”Pikkulasten sukupuolielinten leikkauksiin ei juuri koskaan liity terveydellistä tarvetta. Niitä tehdään vain ulkonäkösyistä.”

”Meidän yhteiskuntamme ei pysty ottamaan vastaan intersukupuolista lasta vaan haluaa korjata hänet. Kun on mahdollista olla vain joko poika tai tyttö, näitä lapsia leikataan, jotta saadaan heidät kuosiin. Minusta tämä on eugeniikkaa”, Venhola sanoo.

Seppo Taskinen on eri mieltä. Hänestä ”epämuodostumien korjaukset” eivät ole kosmeettisia leikkauksia.
Milton Diamondin mukaan Brendan/Davidin elämä todisti John Moneyn teorian vääräksi. Diamondin mielestä sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen ovat suurelta osin ominaisuuksia, jotka ihmisellä ovat jo syntyessään. Ympäristötekijät voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi sukupuoli-identiteetti muodostuu, mutta Davidin kohdalla edes vanhempien, kirurgien, endokrinologien ja psykologien yli kymmenvuotinen kamppailu ei pystynyt muuttamaan biologiaa.

”Jokaisen intersukupuolisen lapsen sukupuolen valinta on korkeintaan valistunut arvaus”, Venhola sanoo.
Yhdeksän kymmenestä intersukupuolisesta vauvasta on leikattu tytöiksi, koska kunnolla toimivaa penistä ei vieläkään osata rakentaa.
”Vaginalla sen sijaan ei ole ollut niin väliä, sellainen on voitu rakentaa vaikka suolesta. Mutta koska vauva ei tarvitse emätintä, miksi hänelle pitää tehdä sellainen?”

Vaginaleikkauksia on usein pitänyt korjata. Tyttöjen klitoriksia pienennettäessä on voitu pysyvästi vaurioittaa hermoratoja.
Venholan mielestä leikkaukset voivat olla lapselle traumaattisempia kuin se, että sukupuolielimet näyttävät erilaisilta. Hänestä on parempi, että lapsi saa kasvaa siihen sukupuoleen, jota pitää omanaan. Mahdolliset leikkaukset voidaan tehdä sitten, kun ihminen on kypsä päättämään niistä itse.
Jotkut lääkärit ovat käyneet Venholaa vastaan Raamatun argumentein. Monet eivät sano mitään.

”On kuin huopatossuun huutaisi. En usko, että lääketiede pystyy korjaamaan tätä asiaa. Muutoksen pitää tulla ulkopuolelta.”
Vuonna 2013 Euroopan neuvosto kehotti jäsenmaita huolehtimaan siitä, ettei intersukupuolisia lapsia leikata kosmeettisista syistä.
Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on muistuttanut, että tämä koskee myös Suomea.

”Vasta pikku hiljaa ollaan havahtumassa siihen, että sukupuoli voikin olla monimutkaisempi asia kuin on ajateltu”, Venhola sanoo. ”Silti on edelleen lääkäreitä, jotka ajattelevat, että kun oikein tarkkaan tutkitaan, jokaisesta lapsesta löytyy jokin markkeri, joka kertoo, onko kyseessä poika vai tyttö.”
David jatkoi elämäänsä miehenä. Hän oli poika, josta oli ensin tehty tyttö ja sitten taas poika. Viimeisissä televisiohaastatteluissa esiintyy hoikka, kiharatukkainen ja poikamainen mies, joka kertoo elämästään selvästi ja rauhallisesti.

Davidin identtinen kaksosveli sairastui skitsofreniaan. Kun hän kuoli lääkkeiden yliannostukseen, David sairastui depressioon. Tuli taloudellisia vaikeuksia ja avioero.

Brenda eli David Reimer ampui itsensä 38-vuotiaana vuonna 2004.
Ami oli yli 30-vuotias, ennen kuin hän pyysi hoitokertomuksiaan sairaaloista ja terveyskeskuksista. Hän sai niistä vain osan. Niiden avulla hän keräsi tietoja menneisyydestään. Vähitellen hänelle selvisi, mistä oli kyse: kun hän syntyi, ei osattu sanoa, oliko hän tyttö vai poika.

Vieläkään hän ei tarkkaan tiedä, millaisen diagnoosin hän sai. Todennäköisesti hänellä on miehen kromosomit, mutta hänen kehonsa reagoi mieshormoneihin vain osittain.

Sanan intersukupuolinen hän löysi ensimmäisen kerran ulkomaisilta verkkosivuilta. Sillä, millainen hän oli, oli siis nimi. Oli kestänyt melkein 40 vuotta saada se selville.

Verkosta hän luki muiden intersukupuolisten kokemuksista. Näytti siltä, että monet heistä olivat tyytyväisiä naisina tai miehinä – mutta oli myös niitä, jotka eivät tunteneet olevansa kumpaakaan sukupuolta.

Kun hän oli nelikymmenvuotias, hän tapasi ensimmäisen kerran toisen intersukupuolisen ihmisen. Häntä jännitti. Ellei hänen puolisonsa olisi pakottanut häntä, hän ei olisi mennyt.

Ami sanoo, että kyse ei ole vain siitä, mitä hänelle tehtiin, kun hän oli lapsi.
”Se on ihossani koko ajan”, hän sanoo ja koskee kättään. ”Muiden asenne on ollut sellainen, että koeta sopeutua, kyllä sä täydestä menet naisena, ja että ei puhuta siitä nyt.”

Hän sanoo, ettei hän tiedä, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos häntä ei olisi lapsena leikattu tytön sukupuoleen.
”Leikkaukset ja hormonihoidot eivät poistaneet sitä tunnetta, että olin erilainen.”
Olisiko hän halunnut valita sukupuolensa itse myöhemmin? Ei.

”Entä jos ei ole biologisesti kumpaakaan sukupuolta? Miksi pitäisi valita?” hän kysyy. ”Minkä ikäisenä on valmis päättämään? Yhteiskunta on hirveän kaksinapainen ja haluaa panna ihmiset miehen ja naisen lokeroihin. Ei siedetä sitä, että joku on jotain muuta.”

Jos Suomessa olisi käytössä kolmas sukupuoli, hän valitsisi sen. Ami ei olisi kumpikaan, ei mies eikä nainen.