Bakteerien puute sairastuttaa

Bakteerien puute sairastuttaa

Kirjoita tekstin perusteella vihkoosi essee. Esseen tulee sisältää vastaukset seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten bakteerilajisto määräytyy?
2. Miten paljon meissä on bakteereja?
3. Mitä ongelmia seuraa antibioottien käytöstä?
4. Mitä terveellisiä aineita bakteerit erittävät?
5. Mikä on probiootti?
6. Millaista on bakteerittoman elämä?

Meissä kuhisee hyödyllinen bakteeristo, joka ylläpitää terveyttä. Oman bakteeriston puutteet tai heikkeneminen voivat kuitenkin altistaa esimerkiksi välikorva- tai virtsatietulehduksille, lihavuudelle, munuais-kiville, allergioille ja syöville.
Mikrobistoa voi ajatella ihmiselimistön tuntemattomimpana elimenä. Ihminen on koko olemassaolonsa ajan elänyt mikrobien kanssa, ja varsinkin suolistomme on todellinen bakteerien koti. Kuitenkin vasta nyt mikrobistoamme on alettu kunnolla kartoittaa.

Vuosikymmeniä on keskitytty mikrobeihin taudinaiheuttajina ja nähty kärjistetysti sanoen vain kaksi hyötypuolta: oma mikrobisto kouluttaa elimistön puolustusjärjestelmää, ja paksusuolen bakteeristo valmistaa veren hyytymiseen tarvittavaa K-vitamiinia. Näkemys on ollut suppea. Vasta nyt alamme vähitellen hahmottaa mikrobiston laajan merkityksen terveyden ylläpitäjänä.

Samalla on ymmärretty, että hyödyllisen mikrobiston kato voi uhata terveyttämme. Pahimmin ihmisen normaalia bakteeristoa koettelee antibioottihoito. Se sekoittaa lajiston jopa vuosiksi.

Lajisto muodostuu lapsuudessa

Ihmisen mikrobisto alkaa muodostua heti syntymässä. Vielä kohdussa lapsi on bakteeriton, mutta synnytyskanavassa hän saa elämänsä mikrobikylvyn. Ei ole tavatonta, että äiti ulostaa synnytyksen aikana ja lapsi syntyy ulosteen keskelle. Ympäristön eri lähteistä lapsen iholle, suuhun, limakalvoille ja suolistoon asettuu vähitellen niihin sopiva bakteeristo.

Kun lapsen ruokavalio vaihtuu, myös bakteeristo muuttuu. Vuoden iässä se alkaa jo muistuttaa aikuisen suoliston lajistoa. Lapsuudessa saatu bakteeriston runko näyttää pääosin säilyvän myöhempiin elinvuosiin.

Mitkä mikrobit asuttavat pintamme, riippuu paitsi vastaan tulevista mikrobilajeista myös ihmisestä itsestään.

Geenimme määräävät, millaisille lajeille sopivia kiinnittymispaikkoja limakalvoillamme on. Ruokamme säätelee bakteerien laji- ja määräsuhteita sekä aktiivisuutta. Tietyt suoliston seinämän solut säätelevät puolestaan suoliston reaktioita mikrobiston muutoksiin. Tämä osoittaa, ettei elimistö ole välinpitämätön sille, mitä mikrobistossa tapahtuu.

Aikuisen suoliston bakteeristo on varsin vakaa, jos ruokavalio vain pysyy samantyyppisenä. Muutosten jälkeen lajistolla on taipumus palautua entiselleen. Erään teorian mukaan umpisuolen tehtävänä on säilyttää limakerroksen alla normaalin bakteeriston varastoa. Jos suoliston asukkaisto harvenee vaikkapa ripulin takia, umpisuoli toimittaa uuden bakteeriston siemenet.

Antibiootti romahduttaa

Selvin näyttö mikrobikumppaniemme hyödyllisyydestä saadaan niissä tilanteissa, kun bakteeristo romahtaa.

Bakteerien puutteen vaikutusta on päästy suoraan tutkimaan eläimillä, jotka on otettu emostaan keisarileikkauksella ja pidetty sen jälkeen mikrobittomissa oloissa. Hiiritutkimusten perusteella suoliston bakteeristo esimerkiksi hillitsee tyypin 1 diabeteksen eli nuoruusiän diabeteksen kehittymistä.

Ihmisen bakteeristo häiriintyy dramaattisimmin antibioottihoidon aikana. Massiivisia määriä bakteereja kuolee erityisesti suolistossa. Kuurin aikana siellä yleistyvät käytetylle antibiootille vastustuskykyiset bakteerit, jotka voivat jäädä asukeiksi jopa vuosiksi. Kuurin jälkeen kilpajuoksuun elintilasta osallistuvat kaikki hengissä selvinneet omat ja lisäksi ympäristöstä saatavat bakteerit.

Esimerkiksi täpötäysissä päivähoitoryhmissä jopa puolet lapsista voi olla samanaikaisesti antibioottikuurilla. Tällöin tarjolla on runsaasti hengitysteiden ja suoliston bakteereita, jotka kestävät antibiootteja. Jotta voitaisiin vähentää lasten tautitaakkaa ja antibiootteja sietävien bakteerien leviämistä, päivähoitoryhmiä pitäisi pienentää.

Antibioottikuuri lisää tulevien bakteeri-infektioiden määrää. Nuorilla naisilla virtsatietulehdusten yleisyys kasvaa jopa viisinkertaiseksi 2–4 viikkoa sen jälkeen, kun antibioottihoito on loppunut. Infektiot johtunevat siitä, että taudinaiheuttajabakteerit valtaavat kuurin tyhjentämää elintilaa muita bakteereita nopeammin.

Myös lasten välikorvatulehdusten toistuminen voi johtua siitä, että nenänielun normaali bakteeristo köyhtyy antibioottihoidon aikana. Tämän ehkäisemiseksi on kokeiltu suihkuttaa antibioottikuurin jälkeen nenänieluun normaalibakteeristoon kuuluvia vaarattomia streptokokkeja. Suihkeiden todettiin estävän jopa puolet uusiutuvista välikorvatulehduksista.

Bakteerikato lisää syöpiäkin

Bakteeristomme saattaa auttaa myös ehkäisemään syöpiä. Antibioottikuurit lisäävät joidenkin syöpien riskiä 1,5–2-kertaiseksi. Lisäys ei siis ole kovin suuri, mutta saattaa antibioottien laajan käytön huomioon ottaen olla merkittäväkin.
Professori Paul Knekt Kansanterveyslaitoksesta havaitsi kollegoineen jo lähes kymmenen vuotta sitten, että kroonista virtsatieinfektiota sairastavien ja paljon antibiootteja käyttäneiden alle 50-vuotiaiden naisten rintasyöpäriski lisääntyi 1,7-kertaiseksi.

Amerikkalaiset tutkijat vahvistivat tämän havainnon omassa tutkimuksessaan. Antibiootteja yli 500 päivää saaneiden nuorten naisten rintasyöpäriskin todettiin olevan kaksinkertainen niihin verrattuna, jotka eivät olleet saaneet antibioottihoitoja.

Viime vuonna Kansanterveyslaitoksen erikoistutkija Annamari Kilkkinen työtovereineen raportoi Suomen syöpärekisterin ja Kansaneläkelaitoksen tilastojen perusteella, että antibioottien runsas käyttö lisää muun muassa eturauhas-, rinta- ja paksusuolisyövän riskiä keskimäärin 1,5-kertaiseksi.

Mitä syövältä suojaavaa tekijää antibiootit sitten häiritsevät? Esimerkiksi paksusuolessa bakteerit muodostavat glykosyloituneita lyhytketjuisia rasvahappoja ihmisen solujen ravinnoksi. Niitä syntyy paksusuolen vähähappisissa oloissa, kun bakteerien entsyymit ovat irrottaneet suolistoon tulleista kasvisoluista glukoosia. Prosessissa tarvitaan siis toiminnaltaan terve suoliston bakteeristo ja ravinnosta riittävästi vihanneksia.

Bakteereista terveellisiä aineita

Ihmisen terveyttä voivat edistää muutkin suolistobakteerien tuotteet: erilaiset biologisesti aktiiviset aineet, joita bakteerimme valmistavat runsain määrin. Valtaosa aineista on toistaiseksi tuntemattomia, mutta jotain sentään jo tiedetään.

Enterolignaanit, kuten enterolaktoni ja enterodioli, ovat suoliston bakteerien tuottamia lievästi hormonaalisia, terveyttä edistäviä yhdisteitä. Ne toimivat myös antioksidantteina ja vaikuttavat rasva-aineenvaihduntaan. Näistä kahdesta enterolaktonia pidetään merkittävämpänä.

Annamari Kilkkinen kollegoineen havaitsi joitakin vuosia sitten, että antibioottien käyttö, joka tappaa hyödylliset bakteerit siinä kuin haitallisetkin, vähentää elimistön enterolaktonin määrää jopa yli vuodeksi. Tämä tukee ajatusta, että elimistö saa enterolaktonin nimenomaan bakteereilta.

Jo kymmenisen vuotta sitten suomalainen tutkimusryhmä raportoi tiedelehti Lancetissa, että ne, joilla on vähän enterolaktonia veressään, saavat keskimääräistä useammin sydän- ja verisuonitauteja. Kaikki myöhemmin tehdyt tutkimukset eivät ole vahvistaneet tätä löydöstä, mutta joka tapauksessa se avasi mielenkiintoisen tutkimuskentän.

Ehkä enterolignaanit ainakin osaksi selittävät, miksi kokojyvätuotteiden, hedelmien ja vihannesten syöminen ehkäisee ennenaikaisia sydänkuolemia. Suoliston bakteerit nimittäin  tekevät enterolignaaneja kasvisten sisältämistä lignaaneista.

Allergisilla poikkeava bakteeristo

Myös taipumus allergiaan voi johtua oikeanlaisten bakteerien puutteesta ja mahdollisesti myös antibioottien runsaasta käytöstä.

Allergisten sairauksien lisääntymistä on selitetty sillä, että emme enää ole tekemisissä ympäristön bakteerien kanssa yhtä paljon kuin aiemmin. Keski-Euroopassa tehdyn tutkimuksen mukaan maaseudun lapset ovat selvästi vähemmän taipuvaisia allergioihin kuin kaupunkilaiset. Maaseudulla kasvavat kohtaavat enemmän maaperän, kotieläinten ja kasvikunnan bakteereja.

Allergisten bakteeristo on erilainen kuin terveiden, ja ainakin joissakin tapauksissa tiettyjen bakteerien lisääminen on hyväksi. Suomalaiset tutkimukset osoittavat, että allergisissa perheissä äidille raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen annettavilla maitohappobakteereilla voidaan vähentää lapsen atooppista ihottumaa.
Ilmeisesti tarvitsemme normaalin, vahvan mikrobiston estämään elimistön puolustusjärjestelmän ylilyöntejä, joista allergioiden oireet johtuvat. Suoraa näyttöä tästä on ainakin eläinkokeista. Esimerkiksi jokunen vuosi sitten osoitettiin, että bakteeristoa heikentävä antibioottihoito herkistää hiiret homesienen aiheuttamalle hengitystieallergialle.

Toistaiseksi vielä odotellaan lisää tutkimuksia, jotka vahvistaisivat yhteyden antibioottien runsaan käytön ja allergian lisääntymisen välillä, mutta lasten allergioita tällainen yhteys selittäisi hyvin. Lapset ovat Suomessa antibioottien suurkuluttajia: he saavat vuosittain noin kolmanneksen yli kahdesta miljoonasta antibioottikuurista, vaikka heidän osuutensa väestöstä on vain kuudesosa.

Samoin lihavilla

Ehkä osalla meistä bakteeristo on muita epäterveellisempi jo alun alkaen. Vääränlainen bakteeristo saattaa altistaa esimerkiksi lihavuudelle.
Lihavien bakteeristo on erilainen kuin laihojen. Tämä on havaittu ihmisilläkin, mutta tarkimmin asiaa on tutkittu eläimillä. Lihavien hiirten ulosteen siirtäminen laihojen suolistoon johti jälkimmäisten painon nousuun. Yksi tunnistettu ero on, että lihavissa hiirissä elää enemmän firmikuuttien pääjaksoon kuuluvia bakteereita kuin laihoissa.

Lihavuus on tulehdussairaus. Lihavilla on veressään tulehduksesta viestiviä aineita, ja hyvin lihavilla rasvakudoksen painosta jopa puolet on tulehdussoluja. Vielä ei tiedetä, mistä rasvakudoksen tulehdusreaktio johtuu, mutta bakteeriston mahdollista osuutta rasva-aineenvaihduntaan on alettu kartoittaa.

Bakteerihoidot yleistyvät

Suoliston bakteeristo on määrässään ja monipuolisuudessaan massiivinen ja tuottaa satoja erilaisia biologisesti aktiivisia aineita. Lukuisat tekijät siis vaikuttavat siihen, kuinka tärkeä jokin tietty bakteeri on terveydelle.
Tulevaisuudessa bakteeristomme puutteita korjattaneen räätälöidyillä bakteerihoidoilla. Jotta tämä olisi mahdollista, meidän pitää kuitenkin perehtyä nykyistä syvällisemmin normaalin bakteeriston koostumukseen ja toimintaan.

Elämmekin nyt vähintään yhtä mielenkiintoista aikaa kuin 1800-luvun lopulla, kun bakteerit keksittiin, tai 1940-luvulla, kun antibiootit otettiin käyttöön. On helppo ennustaa, että 2010-luvusta tulee mikrobiologian vuosikymmen.

Enemmän kuin omia soluja.

Aikuisella ihmisellä on suolistossaan 100 000 miljardia (10 potenssiin 14) mikrobisolua eli kymmenisen kertaa enemmän kuin koko kehossa on omia soluja. Yhdessä millilitrassa paksusuolen sisältöä on mikrobisoluja 100–1 000 miljardia (10 potenssiin 11–10 potenssiin 12). Lajeista valtaosaa ei vielä tunneta. Esimerkiksi happea karttavia on vaikea tutkia viljelemällä.

Tietoa paljon muttei tarpeeksi.

Yhtä hyödyllisten bakteerien ryhmää, probiootteja, on tutkittu paljon. On ilmeistä, että niillä on runsaasti myönteisiä vaikutuksia. Vakuuttavimmat tutkimukset on tehty maitohappobakteereilla lasten allergian, hengitystieinfektioiden ja antibioottiripulin ehkäisyssä. Vielä ei kuitenkaan tiedetä, miten muut ihmiset hyötyvät probiooteista tai esimerkiksi millaisia probiootteja terveen ihmisen kannattaisi syödä ja miten usein.

Antibioottihoitoja voisi vähentää.

Antibiootit tappavat  tautibakteerien lisäksi elimistön hyödyllistä bakteeristoa. Monessa tapauksessa tauti paranisi ilman antibioottiakin. Suomessakin voisi toimia hyvin Hollannin käytäntö, että lääkäri lievissä tapauksissa arvioi hoidontarpeen uudestaan päivää tai paria ensi käynnin jälkeen, ennen kuin kirjoittaa antibioottireseptin.

Tulevaisuudessa hoidetaan bakteereilla.

Ehkä tulevaisuudessa – kunhan ihmisen bakteeristo on opittu tuntemaan kunnolla – antibioottihoidon nujertama hyödyllinen bakteeristo uusitaan rutiininomaisesti.  Ympit saataisiin esimerkiksi tabletteina suolistoon ja suihkeina muille limakalvoille.

Johtuuko autismi bakteerien toksiineista?

Meissä elävät bakteerit voivat tuottaa myös haitallisia aineita, kuten toksiineja.
Kaikki suomalaiset on rokotettu jäykkäkouristusta aiheuttavaa Clostridium tetani -bakteerin toksiinia vastaan. Suolistossamme kuitenkin asuu saman Clostridium-suvun muita bakteereja, joiden mahdollisia toksiineja vaikutuksineen ei tunneta.
Clostridium-suvun bakteereja on havaittu olevan tavallista enemmän muun muassa eräiden autististen lasten suolistossa. On pohdittu, saattavatko nämä bakteerit aiheuttaa autismia, mutta nykytieto ei vielä riitä tämän varmistamiseen.
Bakteerien toksiineja on ehdotettu syiksi myös esimerkiksi lasten ja nuorten aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöön eli ADHD:hen ja nykimishäiriöön eli Touretten oireyhtymään.
Nämä ajatukset saattavat kuulostaa mielikuvituksellisilta, mutta samoin kuulosti vielä 1980-luvun alkupuolella helikobakteeri maha- ja pohjukaissuolihaavan aiheuttajana. Haavoja pidettiin stressisairauksina, kunnes helikobakteerin osuus selvisi.

Antibiootteja kuitenkin tarvitaan

Bakteereita tappavien lääkkeiden haittapuolista huolimatta antibioottihoitoja ei voida täysin lopettaa eikä niistä kannata kokonaan kieltäytyä.
– Kaikki bakteeritaudit eivät parane omin päin vaan voivat aiheuttaa pysyviä vaurioita.
– Jotkin bakteeritaudit, kuten aivokalvontulehdus, voivat johtaa nopeasti kuolemaan.
– Ilman antibiootteja moniin leikkauksiin liittyy suuri infektioriski.
– Erityisen tärkeitä antibiootit ovat immuunipuutteisille, joiden elimistön oma puolustuskyky on sairauden takia heikentynyt.

Mikrobiton voi elää vain kuplassa

Steriilinäkin pystyy elämään, mutta ei helposti. Tästä kertoo David Phillip Vetterin tarina.

Texasilaiset David Joseph Vetter Jr. ja Carol Ann Vetter saivat terveen tyttären Katherinen jälkeen pojan, joka kuoli seitsemän kuukauden iässä vaikeaan yhdistyneeseen immuunipuutokseen (severe combined immune deficiency syndrome). Tässä sairaudessa elimistön puolustussolujen ja vasta-aineiden toiminta on geenivirheiden takia vakavasti häiriintynyt.

Lääkärit varoittivat, että 50 prosentin todennäköisyydellä myös heidän seuraavalla pojallaan olisi sama sairaus. Jottei poika kuolisi, he valmistautuivat eristämään vastasyntyneen ja antamaan hänelle jonkin ajan kuluttua luuydinsiirron. Siitä hän saisi terveen immuunijärjestelmän ja voisi päästä normaaliin maailmaan.

Kastettiin steriilillä vedellä
David Phillip Vetter syntyi 21. 9. 1971. Hänet siirrettiin suoraan äidin kohdusta kymmenessä sekunnissa steriiliin muovitelttaan. Toimenpide osoittautui tarpeelliseksi, sillä myös hänellä oli samat geenivirheet kuin hänen menehtyneellä isoveljellään.

David kastettiin teltan sisällä steriloidulla kastevedellä. Kaikki kuplaan annetut ruoat, vaatteet ja tavarat steriloitiin, niin ettei niissä ollut eläviä mikrobeja.

Lääkärit olivat toivoneet, että Davidille olisi voitu antaa luuydinsiirto hänen sisareltaan Katherinelta, mutta tämän kudostyyppi osoittautui vääräksi. Siispä David jäi asumaan kuplaansa odottamaan sopivaa luovuttajaa.

Teltassa teini-ikäiseksi

David eli teltassa toistakymmentä vuotta. Koska sopivaa luovuttajaa ei sinä aikana löytynyt, pojan vanhemmat antoivat vuonna 1984 luvan tehdä siirron Katherinelta yhteensopimattomuusongelmasta huolimatta. Luuydin siirrettiin infuusiona teltassa olevan Davidin suoneen.

Parin kuukauden ajan toivottiin, että hän olisi parantunut ja ollut valmis jättämään kuplan.

David kuitenkin sairastui ensimmäistä kertaa elämässään ripuliin, kuumeeseen ja suoliston verenvuotoon. Hänet jouduttiin ottamaan kuplasta ulos hoitotoimia varten. Kahden viikon kuluttua hän kuoli oireet tuottaneeseen Burkittin lymfoomaan, jonka aiheuttaja Epstein–Barrin virus oli päässyt elimistöön luuydinsiirteen mukana.
David Vetterin tarina osoittaa, että ihminen pystyy kyllä elämään ja kasvamaan ilman mikrobeja mutta vain, jolleivät mikrobit pääse jossain vaiheessa yllättämään.

Steriiliydestä meillä jokaisella on kokemusta kohdussaoloajaltamme, mutta useimmilla syntymän jälkeinen mikrobialtistus on nopeasti kouluttanut immuunijärjestelmän pitämään bakteerit ja virukset siellä, minne ne kuuluvat.

 

Lääkäri ei unohda aids-kesää

Aidsin tulo Helsinkiin oli kesän suurin uutinen 30 vuotta sitten. Sinä kesänä tutkijat jäljittivät taudin aiheuttajaa, lääkärit pukeutuivat suojavarusteisiin, media villiintyi ja homomiehet pelkäsivät kuollakseen.

Sunnuntai 30.6.2013 2:00 Päivitetty: 30.6.2013 9:01

Hakulaite piippasi sairaalan ruokalassa.
Iho- ja sukupuolitautilääkäri Sirkka-Liisa Valle tavoitteli Auroran sairaalan sisätautiosaston apulaisylilääkäriä Juhani Lähdevirtaa. Oli 20. kesäkuuta vuonna 1983.
Puhelimessa Valle meni suoraan asiaan. Hän soitti sukupuolitautien poliklinikalta Töölöstä, ja hän oli juuri diagnosoinut Suomen ensimmäisen

Kysymys yllätti apulaisylilääkärin.

"Tuntui, kuin olisin ollut kuussa", Lähdevirta muistelee kolme vuosikymmentä myöhemmin.
Tuona kesänä aids oli vasta pelottava huhu Yhdysvalloista. Lähdevirta oli arvellut, että kuluisi kymmenisen vuotta ennen kuin uusi, tappava tauti ehtisi Suomeen. Nyt se olikin jo Töölössä 37-vuotiaalla miehellä, joka oli valmis nousemaan raitiovaunuun. Jonkun vain olisi otettava hänet vastaan.
Auroran ruokalasta nousee pieni mäntyjen ja vaahteroiden reunustama mäki kohti tartuntatautipotilaiden eristämiseen soveltuvaa nelososastoa.
Lähdevirta alkoi kiivetä mäkeä. Oli pilvistä, vehreää. Juhannuksenalusviikko oli kylmä.

Kiivetessään Lähdevirta pelkäsi, että uutinen saisi henkilökunnan marssimaan ulos. Siksi hän toimi osastolla liioitellun rauhallisesti, istuutui tuoliin ja odotti hetken ennen kuin puhui.

"Nyt on käynyt niin, että Suomen ensimmäinen aids-potilas on tulossa tänne. Mihinkähän huoneeseen hänet voitaisiin sijoittaa?"
Nyt hoitajat lähtevät, jos ovat lähteäkseen, Lähdevirta mietti.
Hoitaja käveli käytävään. Hän alkoi huudella vapaina olevien huoneiden numeroita.

Lääkäri Juhani Lähdevirta tutki ja hoiti aids-potilaita Auroran sairaalan nelososastolla. Tähän samaan huoneeseen majoitettiin ensimmäinen potilas.

 

Yksi suomalainen tunsi 1980-luvun alussa aidsin niin hyvin kuin se noihin aikoihin oli mahdollista. Sirkka-Liisa Valle, yksityispraktiikkaa pitävä nelikymppinen lääkäri, seurusteli seattlelaisen professori King Holmesin kanssa.
"Hän oli guru omalla alallaan, on edelleenkin", Valle sanoo. "Kaikki maailman seksitautilääkärit, ihotautilääkärit ja sisätautilääkärit tietävät tämän miehen."
Pariskunta yhdisti harvat tapaamisensa suuriin lääkärikonferensseihin. Helmikuussa 1982 yhdysvaltalaisten infektiotautilääkäreiden talvikokous järjestettiin Coloradon Aspenissa. Siellä Valle kuuli ensimmäistä kertaa sairaudesta, jonka nimi oli silloin GRID, gay-related immune deficiency.
Aiemmin hyväkuntoiset homomiehet sairastuivat Kaposin sarkoomaan, tummia iholäiskiä aiheuttavaan pahanlaatuiseen verisuonikasvaimeen, jota tavattiin yleensä vain vanhuksissa. Esiintyi myös vaikeaa pneumokystiskeuhkokuumetta ja selittämätöntä imusolmuketurvotusta.

Vähä vähältä oli käymässä selväksi, että erillisiltä epidemioilta vaikuttaneet ilmiöt liittyivät toisiinsa – ja että tapauksia löytyi eri puolilta Yhdysvaltoja.
Tartunta näytti leviävän ainakin sukupuoliyhteydessä ja johtavan potilaan immuunipuolustuksen romahtamiseen. Tämä altisti potilaat sairauksille, jotka eivät tavallisesti iske nuoriin ihmisiin.

Kun taudin aiheuttaja oli tuntematon, tartuntaa ei voitu löytää testeillä. Sairaus diagnosoitiin oireiden perusteella. Ennuste oli surkea: Kaposin sarkoomaan tai keuhkokuumeeseen sairastuneilla potilailla oli korkeintaan kaksi vuotta elinaikaa.

Nimeä taudilla ei ollut, joten jotkut lääkäritkin käyttivät siitä nimitystä "homosyöpä".
Aspenissa kuullut luennot olivat jääneet vaivaamaan Vallea, joka tiesi, että helsinkiläiset homomiehet matkustivat paljon.
"Homoelämä oli silloin erilaista. Se ei ollut enää laitonta tai sairautta, mutta se oli piilotettua, ja matkustaminen pois Suomen ahtaasta ilmapiiristä oli homoille tärkeää."

Ruotsista löytyi ensimmäinen tautitapaus joulukuussa 1982.
Tauti tulisi Suomeenkin, Valle uskoi. Hän halusi valmistautua.

Sirkka-Liisa Valle kipusi Ostrobotnian Disko Club Trianglen portaita sosiaalihoitaja Hertta Dowiattin kanssa toukokuussa 1983. Hän oli hakenut Suomen Akatemialta rahoitusta pienen, seksuaalisesti aktiivisista helsinkiläisistä homomiehistä koostuvan tutkittavien ryhmän kokoamiseen.
Helsingin kaupungin sukupuolitautipoliklinikka Välskärinkadulla Töölössä oli tarjonnut tilat tutkimusta varten. Siellä työskenteli myös Dowiatt, joka oli äitihahmo monelle homomiehelle.

Taudin tiedettiin liittyvän potilaiden immuunipuolustuksen romahtamiseen, joten Valle tarvitsi ryhmäänsä asiaan erikoistuneen tutkijan. Mukaan oli lupautunut Auroran sairaalan laboratoriossa työskennellyt dosentti Annamari Ranki. Dowiatt oli pyytänyt Seksuaalinen tasavertaisuus ry:tä, Setaa, levittämään sanaa tapaamisesta Trianglessa.

"Vatsanpohjassa jännitti. Edellä käveli mies, jolla oli valkoiset polveen asti ulottuvat saappaat, pieni mekko ja valtava vaalea peruukki", Valle muistelee. "En minä ollut ollut Bottalla homodiskossa koskaan."
Vallea odotti ryhmä vakavia miehiä. Sana Yhdysvalloissa leviävästä tappavasta taudista oli kiertänyt homoyhteisössä. Mukana oli Setan silloinen puheenjohtaja Raimo Nordfors, joka halusi osallistua tutkimukseen. Nordforsilla oli ollut suhteita ulkomailla, ja hän halusi selvittää, oliko hän terve.

"Mielessä kävi aikamoista myllerrystä. Tiesin, että minäkin olin saattanut saada tartunnan."
Valle kertasi tuoreimman tiedon taudista ja kertoi sitten, että tutkimuksessa olisi aluksi tilaa 25 tutkittavalle.
Tutkimukseen kuuluivat seuraavat asiat:
Pitkä haastattelu, joka perustui Yhdysvalloista saatuihin lomakkeisiin. Tutkittavalta kysyttiin seksipartnereista ja -tavoista, erityisesti ulkomaanmatkoista.

Lääkärintarkastus. Iho, imusolmukkeet ja suu syynättiin tarkkaan.
Verikokeita. Kun taudin aiheuttajaa ei tunnettu, verestä tutkittiin lähinnä immuunipuolustuksen tilaa.
Valle ei itsekään uskonut, että ensimmäinen kesä johtaisi aids-diagnoosiin. Tarkoitus oli lähinnä luoda pohjaa myöhemmälle tutkimukselle ja levittää tietoa tartuntariskistä.

Hertta Dowiatt alkoi kerätä nimiä. Lista täyttyi nopeasti. Kesäkuun alussa oltiin valmiita aloittamaan.
Välskärinkadulla sovittiin järjestelystä, jossa kukaan ei saisi nähdä edellistä tai seuraavaa tutkittavaa. Valle tunsi tutkittavansa vain järjestysnumeroilla. Tarkastus oli huolellinen: joka päivä ehdittiin ottaa vastaan vain kaksi tai kolme ihmistä.

"Hertta otti yhden kaverin sisään yhdestä ovesta ja pisti toisen kaverin ulos toisesta ovesta", Nordfors kuvaa.
20. kesäkuuta Dowiatt saatteli sisään miehen, joka oli käynyt jo aikaisemmin poliklinikalla kurkkukivun vuoksi. Nielutippuria epäiltiin, mutta antibioottikuuri ei ollut auttanut.

Valle huomasi heti punaiset täplät potilaan silmien ympärillä. Kitalaesta paljastui läikkä, jonka Valle tunnisti King Holmesin lähettämästä diakuvasta. Ilmiselvä Kaposin sarkooma.
Vallen iho nousi kananlihalle. Hän ei ollut odottanut tätä.
"Oletko sä ajatellut, että mitä tämä on", Valle kysyi tutkittavaltaan.
"Se on varmaan sitä", mies vastasi.
"Sitähän se on", Valle myönsi.

Sirkka-Liisa Valle diagnosoi aidsin 37-vuotiaasta helsinkiläismiehestä kesäkuussa 1983. Se tapahtui sukupuolitautien poliklinikalla. Potilaat hakeutuivat tämän muurin suojaan, kun he tulivat tutkimuksiin.

 

Maan ensimmäinen aids-potilas istahti raitiovaunuun, kun oli kuullut diagnoosinsa.

Suomi oli silloin erilainen kuin nykyään. Vuoden 1983 Suomessa terveyskeskuksissa ei ollut fakseja: ne saataisiin vuonna 1986, Tšernobylin ydinonnettomuuden jälkeen. Tieto kulki kirjepostina ja puhelimitse, ja harvalla oli varaa seurata ulkomaisia tiedotusvälineitä. Suomi vasta totutteli olemaan maa, jonka presidentti ei ollut Kekkonen.

37-vuotias potilas oli rauhallinen. Välskärinkadulta hän matkusti Hyksin ihotautiklinikalle Snellmaninkadulle valokuvaan ja sarkoomakoepalan ottoon, sitten Auroran sairaalaan. Tsaarin aikana rakennetun kulkutautisairaalan nelososaston lempinimi oli Ketunpesä. Talo oli yksi alueen pienimmistä, mutta sisäänkäyntejä oli 14 – monta kuin ketulla pesässään. Jokaisesta potilashuoneesta aukesi kaksi ovea, yksi käytävälle, toinen ulos. Se mahdollisti potilaiden täydellisen eristämisen.

Mies oli hyvässä kunnossa, kun otetaan huomioon se, että hän oli kuolemansairas. Ketunpesässä häntä oli vastassa suojavarusteisiin pukeutunut joukkio. Kun ohjeistusta aidsilta suojautumisesta ei ollut, Lähdevirta oli määrännyt henkilökunnan pukemaan ylleen kaiken, mitä kaapista löytyy.
"Raitiovaunusta tuli mies arkivaatteissa, ja me olimme vastassa täysissä naamiaisvarusteissa. Silloin se ei tietenkään huvittanut, mutta myöhemmin hän nauroi, että olimme olleet perin kummallisen näköisiä."

Käymälää kutsuttiin Jennyn teehuoneeksi, ja se sijaitsi Olympiastadionin ja Töölön kisahallin välisessä puistikossa, Paavo Nurmen patsaan vieressä. Täältä homomiehet olivat etsineet seksiseuraa jo 1960-luvulla, kun homous oli Suomessa rikos.

Kesän 1983 alussa Setan aktiivi Olli Stålström liisteröi käymälän seinään lehtisiä, joissa varoitettiin uudesta tappavasta taudista.
"Siihen aikaan tiedettiin, että suojaamaton yhdyntä on riskitekijä, mutta asiallista tietoa oli huonosti saatavilla. Lappujen pääsanoma oli, että varokaa."
Setassa oltiin jo pitkään seurattu Atlantin takaa kantautuvia huolestuttavia uutisia. Ensimmäinen suomenkielinen artikkeli taudista julkaistiin järjestön lehdessä syksyllä 1982. Siinä ihmisiä kehotettiin hakeutumaan viipymättä lääkärin vastaanotolle, jos heillä on epäilyksiä terveyden suhteen.
Setassa tiedettiin, että anonyymiä seksiä harrastavat miehet olivat riski. Monelle oli helpompaa hakea seksiseuraa käymälöistä ja pusikoista kuin uskaltautua sisään ravintoloiden homoiltoihin.

"Suomi oli silloin huomattavasti ahdasmielisempi kuin nyt. Moni homo- ja bi-mies pelkäsi joutuvansa syrjityksi ja pysyi kaapissa. Moni oli naimisissa", sanoo Setan silloinen sosiaalisihteeri Outi Lithén.

Setan aktiivit jakoivat tiedotteita myös Olympiastadionin viereisen Mäntymäen pusikoihin ja Laakson metsään.
"Monet olivat yllättyneitä mutta iloisia siitä, että heistä välitetään. Sitten oli myös sellaisia, jotka suuttuivat suunnattomasti siitä, että heitä tullaan häiritsemään juuri, kun he ovat kruisailemassa. Osa ihmisistä nimitti meitä partiopojiksi", Stålström muistelee.

Tietoa oli tarjolla myös ravintoloiden säännöllisissä homoilloissa. Kesällä 1983 iskelmää tanssittiin ravintola Mercurin tiloissa Töölössä. David Bowien Let's Dance ja muut ajan hitit soivat Bottalla, ravintola Kaisaniemessä ja Studio 302 -klubilla Lönnrotinkadun graniittilinnassa.
Setassa pelättiin, että homotaudiksi kutsutun aidsin takia seksuaalivähemmistöjä alettaisiin vainota juuri kun ilmapiiri oli hieman vapautunut.

"Saimme tiedon ensimmäisestä tautitapauksesta ennen juhannusta. Mietimme, kuinka kauan menee ennen kuin rävähtää", Lithén kertoo.

Sosiaalihoitaja Hertta Dowiatt asuu edelleen asunnossa, jossa hän kuunteli nuorten homomiesten huolia.

 

'SUOMESSA ENSIMMÄINEN VARMA AIDS-POTILAS", otsikoi Iltalehti tiistaina 28. kesäkuuta. "Ruotsissa 12, Euroopassa 180", täsmensi yläotsikko.
Seta, tutkijat ja Auroran sairaalan henkilökunta olivat keskuudessaan sopineet, että tieto tautitapauksesta pidettäisiin toistaiseksi salassa. Jotenkin salaisuus karkasi. Uutinen vuoti juhannuksen jälkeen Iltalehteen ja vielä samana iltana Helsingin Sanomiin ja Ilta-Sanomiin.

Aids-potilas ja hänen puolisonsa pelästyivät lööppejä.
Auroran sairaalan ulkopuolella pyöri valokuvaajia, ja toimittajat soittelivat osastolle.

Sairaalaan lähetettiin haastattelupyyntöjä ja uskonnollisten järjestöjen lappuja, joissa luvattiin rukoilla syntisen ihmisen puolesta.
Pariskunnan tuttavat päättivät kerätä kolehdin, jonka turvin potilas ja hänen puolisonsa matkustivat Lappiin rauhoittumaan.
Homoseksuaalisuutta ei ollut aiemmin käsitelty laajasti julkisuudessa. Nyt lehtiotsikot yhdistivät seksuaalisen suuntautumisen tappavaan tautiin.
"Toivottavasti vetoomukset sukupuolisesti poikkeaville koetaan asianomaisissa piireissä vastuuntuntoisesti, jotta viruksen leviäminen saadaan rajoitetuksi", Ilta-Sanomat kirjoitti.

Seta joutui myrskyn keskelle.
"Mediassa puhuttiin toistuvasti riskiryhmästä. Me yritimme puhua joidenkin henkilöiden riskikäyttäytymisestä", Setan silloinen puheenjohtaja Raimo Nordfors sanoo.

Setan tietoon tuli tapauksia, joissa vuokranantaja oli antanut vuokralaisilleen häädön näiden seksuaalisen suuntautumisen vuoksi. Eräs homomies siirrettiin marketin lihatiskiltä syrjään, koska hän voisi leikata sormeensa.
"Meille tuli yhteydenottoja, joissa homomiehet kertoivat kurjasta kohtelusta. Yksikin kaveri soitti ja kertoi, että sinä aikana kun hän oli lääkärin vastaanotolla, lääkäri kävi pesemässä kätensä kahdeksan kertaa", Outi Lithén kertoo.

Lääkintöhallitus yritti rauhoitella suomalaisia korostaen, että aids koskee marginaaliryhmää. Se ei reagoinut Setan toivomukseen käsitellä tautia muutenkin kuin lääketieteellisenä pulmana.
"Viisaiden ihmisten olisi pitänyt nähdä, että kysymys ei ole vain taudista vaan vakavasta sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä", Lithén sanoo.
Setan toimistossa puhelin soi jatkuvasti. Moni heterokin epäili saaneensa tartunnan.

Eräänä iltana päivystysvuorossa ollut Raimo Nordfors vastasi puhelimeen. Luurin toisessa päässä oli lääkäri, joka pelkäsi, että hyttyset tartuttavat aidsin hänen lapsiinsa.

Setan aktiivi Olli Stålström makoilee Mäntymäen kalliolla. Homomiehet tapailivat siellä 1980-luvulla.

Puhelin soi yötä päivää myös kerrostalokaksiossa Vaasankadulla, jossa sukupuolitautien poliklinikan sosiaalihoitaja Hertta Dowiatt asui yksin.
Dowiatt oli uransa aikana voittanut monen homomiehen luottamuksen. Hänen ansiostaan Vallen tutkimusryhmällä oli alusta asti hyvät kontaktit helsinkiläiseen homoyhteisöön.

"Minulle soitti kauhuissaan olevia ihmisiä, jotka olivat huolissaan siitä, että olivat saaneet tartunnan. Laskin yhtenä päivänä kolmesataa puhelua."
Dowiatt oli työskennellyt hoitoalalla 30 vuotta, mutta hän ei ollut aiemmin kokenut mitään vastaavaa. Kotiovelle ilmestyi nuoria poikia, joista osa jäi yöksi.
"Muistan yhden pojan, joka sanoi, että hän ei uskalla mennä kotiin. Hän oli vasta tullut ulos kaapista ja pelkäsi, että äiti heittää hänet pihalle. Osa nuorista uhkaili itsemurhalla."

Raimo Nordfors alkoi oleskella Dowiattin luona. Yhdessä kaksikko yritti lohduttaa, tukea ja rauhoitella ihmisiä. Hiljaisina aikoina he istuivat keittiön pöydän ääressä, joivat kahvia ja miettivät, millainen maailma olisi kesän jälkeen.

Kunnes puhelin jälleen soi.
Huolestuneet ihmiset kyselivät, voiko aidsin saada aivastuksesta, kättelemisestä tai pyyhkeestä. Eräs imatralaisnainen pelkäsi tartuntaa, koska paikallinen homomies käytti samaa linja-autoaseman vessaa.
Eräänä päivänä Dowiatt huomasi, että joku oli kirjoittanut hänen kerrostalonsa alaoveen: Tässä asuu Hertta Dowiatt.
Viesti oli kirjoitettu huulipunalla.
Heinäkuun lopussa Dowiatt oli uuvuksissa. Hän joutui jäämään moneksi viikoksi sairauslomalle.

Vieläkään ei tiedetty, mistä sairaus johtui. Tutkimusryhmä yritti Suomessakin metsästää salaperäistä taudinaiheuttajaa Suomen Akatemialta saamansa apurahan turvin.

Tampereen yliopiston patologian professori Kai Krohn oli jo keväällä jakanut uudesta taudista kertovia yhdysvaltalaisia artikkeleita opiskelijoilleen ja pyytänyt heitä pohtimaan sairauden aiheuttajaa.

Seminaarien pohjalta syntyi hypoteesi, jonka mukaan immuunipuolustuksen romahduksen aiheutti välittäjäaine interleukiini 2:n puutos.
Kun tiedotusvälineet kertoivat ensimmäisestä tautitapauksesta, Krohn soitti mökiltään interleukiini 2:sta väitöskirjaansa tehneelle Jaakko Antoselle.
Pyydä, että Helsingin tytöt lähettävät verta, Krohn kehotti.
Annamari Ranki pani koodatut verinäytteet matkaan. Opiskelijoiden hypoteesi osoittautui lähes oikeaksi. Interleukiini 2:n puutos ei aiheuta sairautta, mutta on yksi sen keskeisistä seurauksista.

Sen jälkeen Transpoint kuljetti säännöllisesti verinäytteitä Helsingistä Tampereelle.
Välskärinkadun-vastaanotolle oli tunkua. Vallen tutkimukseen osallistuminen oli käytännössä ainoa tapa päästä aids-tutkimukseen Suomessa, ja yhä useampi homomies pelkäsi tartuntaa. Ulkomailta kantautui jo tietoja tartuntojen leviämisestä heteroseksissä.

Tutkimus herätti ristiriitaisia tunteita homoissa. Osa ylisti Vallen työtä, osa pelkäsi tutkimushaastatteluissa kerättyjen intiimien tietojen leviämistä tai homojen leimautumista.

Heinäkuussa tutkimusryhmä sai lisärahoitusta. Mukaan otettiin heti 35 uutta tutkittavaa. Osalla oli jo aidsin oireita: joillakin todellisia, joillakin huolen synnyttämiä.

Tästä joukosta löytyi pian toinen tautitapaus.
Elokuun alussa, pari viikkoa diagnoosin jälkeen, 26-vuotiaan opiskelijamiehen kunto romahti. Hän hengitti pinnallisesti ja sai rajuja yskänpuuskia.
Tällöin Juhani Lähdevirralle oli jo selvää, että sairaus tulisi jakamaan lääkärikuntaa. Osa kollegoista kieltäytyi hoitamasta aids-potilaita tai käsittelemästä verinäytteitä, joissa voisi olla taudinaiheuttajaa.
Rintamakarkureita, Lähdevirta tuomitsee.

Vuonna 1983 ei vielä tiedetty, miten herkästi aids tarttuu. Vasta myöhemmin selvisi, että lääkärien ja hoitajien tartuntariski oli ollut hyvin pieni.
Epidemian alkuaikoina Juhani Lähdevirta pohti itsekin, olisiko tämä tauti hänelle kuolemaksi.

"Varmaan me kaikki alkuun pelkäsimme sitä. Minulla oli mielessä, että jonkin muistokiven sinne Auroran tontille voisivat meille sitten laittaa."
Kun monien sairaaloiden ovet pysyivät suljettuina, oli pakko tuoda erikoisalojen hoito Auroraan. Helsingin kaupungin ylihammaslääkärin Seppo Helmisen avulla sairaalan rakennus 8:n kellariin rakennettiin hammaslääkärin vastaanotto. Siellä hoidettiin aids-potilaiden suuongelmia.

Kun toisen aids-potilaan yskänpuuskia piti tutkia, hätiin kutsuttiin keuhkolääkäreitä Laakson sairaalasta.

"He rohkeasti tekivät keuhkoputkien huuhtelun, jolla löydettiin pneumokystinen keuhkokuume. Voitiin aloittaa siihen tehoava hoito."
26-vuotiaan keuhkokuume parannettiin, mutta keskushermostoinfektioon eivät tehonneet edes Ruotsista tilatut lääkkeet. Nuori mies sokeutui ja kuoli vuoden sairastamisen jälkeen.

Juhani Lähdevirran silmiin nousevat kyyneleet, kun hän muistelee Auroran ensimmäistä aids-vainajaa.

"Silloin alkoi se, että tuli näitä nuoria ihmisiä, jotka yksi toisensa jälkeen menivät hautaan. Heistä tuli niin tuttuja. Kun poislähdön hetki tuli, se oli jotenkin kuin olisi ollut omainen. Ja poislähtöjä tuli tihenevässä tahdissa niin kauhean kauan, siihen asti kunnes lääkitys tuli."

Jutun kirjoittajat tekevät kirjaa aidsin historiasta Suomessa. Tautiin liittyviä kokemuksia voi lähettää luottamuksellisesti osoitteeseen antti.j.jarvi@gmail.
com.

hs

Helsingin Sanomat kuvaili "gay-diskoa" Helsingissä vuonna 1984: "Miehet ovat hyväntuoksuisia ja naiset arkisia safaripaidoissaan."

Hiv leviää vauhdilla Venäjällä: Suomalaiset saavat ulkomailla tartuntoja eniten Thaimaasta

Venäjällä jo yli miljoona ihmistä on sairastunut hi-viruksesta. Venäjän aids-keskuksen johtajan mukaan hiv on kehittymässä tietyn ihmisryhmän epidemiasta laajemman kansanosan vaivaksi.

Ulkomaat 22.1.2016 10:37 Päivitetty: 22.1.2016 13:16

Jukka Hiiro

Helsingin Sanomat

Diana Markosian / Reuters

Hi-viruksesta sairastunut heroiininkäyttäjä lepäsi vuoteellaan tuberkuloosisairaalassa Tverissä Venäjällä vuonna 2011.

 

Venäjällä tehtiin torstaina kyseenalainen ennätys, kun maassa kirjattiin miljoonas hiv-potilas. Uutistoimisto Reutersin mukaan hän oli 26-vuotias Etelä-Venäjällä asunut nainen.

Maan kansallisen aids-keskuksen johtajan Vadim Pokrovskyn mukaan arvioiden perusteella tartuntojen määrä voi todellisuudessa olla paljon suurempikin, jopa 1,5 miljoonaa tartunnan saanutta.

”Epidemia kerää voimiaan. Valitettavasti valitsemamme keinot eivät ole olleet riittäviä”, hän sanoi Reutersille.

Pokrovsky varoittaa, että Venäjällä hiv on laajenemassa keskitetystä ja tiettyä väestönosaa laajasti koettelevasta sairaudesta yleisepidemiaksi, jossa tartuntojen määrä pääväestössä riittää taudin leviämiseen.
”Olemme muutosvaiheessa”, Pokrovsky varoittaa.

Suomessa Venäjän paheneva hiv-tilanne ei ole aiheuttanut toimenpiteitä eikä sitä tarvitse pelätä, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Kirsi Liitsola.

”Suomalaiset saavat yksittäisiä tartuntoja Venäjältä, sillä Venäjä on yksi niistä kolmesta maasta, joista suomalaiset tartuntoja saavat”, Liitsola sanoo.
Venäjän lisäksi suomalaiset saavat tartuntoja erityisesti Virosta ja Thaimaasta. Se voi johtua myös siitä, että kyseisissä maissa matkaillaan enemmän.
”Lisäksi tartuntoja saadaan jonkin verran Saharan eteläpuoleisesta Afrikasta, mutta siellä maita on useampia”, Liitsola sanoo.

Venäjällä matkailevilla suomalaisilla ei Liitsolan mukaan ole sen enempää syytä huoleen kuin ennenkään.
”Viimeisen viiden vuoden aikana suomalaiset ovat saaneet Venäjältä hiukan alle 20 tartuntaa. Se on noin 10 prosenttia suomalaisten ulkomailta saamista tartunnoista”, Liitsola sanoo.

Liitsola muistuttaa, että lähes kaikkialla Suomen rajojen ulkopuolella hiv-tilanne on huonompi kuin meillä, eikä mitään maata ole syytä nimetä riskialttiimmaksi kuin jotain toista.

Kaikkiaan suomalaiset ovat saaneet hiv-tartuntoja kymmenistä eri maista. Venäjä on tartuntalistalla itse asiassa vasta toisena, sillä kärkipaikkaa pitää hallussaan Thaimaa noin 70 tartunnalla.

”Jos matkaan liittyy alkoholinkäyttöä ja ehkä maksullista seksiä, niin riskit kasvavat”, Liitsola sanoo.

Venäjän hiv-tartunnat näkyvät Suomessa myös maahanmuuton vuoksi.
”Meille tulee Venäjältä jonkin verran ihmisiä, joilla on tartunta jo tullessaan”, Liitsola sanoo.

Venäjällä on kuollut 204 000 ihmistä hiviin vuoden 1987 jälkeen, jolloin maassa tilastoitiin ensimmäinen tartunta. Tänä vuonna maassa on odotettavissa Pokrovskyn mukaan ainakin 93 000 uutta tartuntaa, kun niitä viime vuonna oli 90 000. Toteutuessaan määrä on suurin 30 tilastoidun vuoden aikana.
Talousvaikeuksista muun muassa öljyn hinnanlaskun ja EU:n talouspakotteiden takia kärsivä Venäjä suunnittelee rahoittavansa hivin ja aidsin vastaista taistelua 40 miljardilla ruplalla. Pokrovskyn mukaan rahaa tarvittaisiin 100 miljardia ruplaa.

Joka viides huumeidenkäyttäjä ja joka kymmenes homomies on Venäjällä Pokrovskyn mukaan hiv-positiivinen.
Yli kymmenellä alueella virusta kantaa jopa prosentti väestöstä.
”On tiettyjä alueita, joilla voimme puhua jo hiv-epidemiasta”, Pokrovsky sanoo.
Pokrovskyn mukaan 55–60 prosenttia tapauksista liittyi huumeiden käyttöön ja 40 prosenttia heteroiden väliseen seksiin. Homoseksuaalisen seksin vaikutukset taudille ovat arvion mukaan vain 1,5 prosentin luokkaa.
Vuonna 2014 Venäjällä kuoli hiviin tai aidsiin 24 000 ihmistä, heistä noin puolet aidsiin.

Vuoden 2014 heinäkuussa Venäjällä oli noin 142 miljoonaa asukasta.

Aidsiin kuolessa Suomessa enää harvoin

Aidsiin kuolee Suomessa enää yksittäisiä ihmisiä vuodessa. Tämän vuoksi helsinkiläisen Tapani Valkosen maailma ei romahtanut, kun hän sai tietää olevansa hi-viruksen kantaja vuonna 2004.

”Tunsin paljon hiv-positiivisia, joten tiesin, ettei terveydentilani tule juuri muuttumaan”, Valkonen kertoo.

Tartunta havaittiin vain noin puoli vuotta sen saamisesta. Hän kävi testeissä, koska kuuli, että satunnaisella seksikumppanilla oli todettu tartunta. Tieto oli shokki, mutta silti Valkonen kokee itsensä onnekkaaksi, koska virus todettiin varhain.

”Olin homomiehenä tiedostanut sen, että se saattaa osua kohdalle.”
Valkonen kertoi ensin tartunnasta vain vakituiselle kumppanilleen ja noin viidelle läheiselle ystävälle. Hän oli päättänyt, ettei ikinä kerro asiasta laajemmin, ei ainakaan ikääntyneille vanhemmilleen.

”Tartuntaan liittyy häpeää, se on pahin juttu. Se varmaan liittyy siihen, että seksistä on niin vaikea puhua.”

Salailua kesti vuosia.
”Kun sitten kerroin laajemmalle ystäväpiirille ja vanhemmilleni, niin heitä vaivasi lähinnä se, että miksi en ollut kertonut aiemmin”, Valkonen naurahtaa.
Suurin osa suomalaisista hiv-potilaista on saanut sairautensa seksisuhteessa. Nykyisin tartunnan saaneiden lääkehoito aloitetaan melko pian positiivisen testituloksen jälkeen.

Vuonna 2004 ei näin vielä tehty. Valkosen hoito aloitettiin vasta 2011, kun hänen omat auttajasolut alkoivat hiipumaan. Hi-virus vaurioittaa elimistön puolustusjärjestelmää.

Nyt Valkonen on nyt oireeton ja voi elää aivan tavallista arkea. Lääkkeen hän joutuu ottamaan kerran päivässä. Hän ole havainnut sillä olevan sivuvaikutuksia.

Valkosen vakituinen kumppani ei saanut hiviä. Pari erosi kuitenkin muutama vuosi sitten ja nyt Valkonen on sinkku. Tartunta vaikutti Valkosen mukaan eroon ja se vaikeuttaa myös uuden suhteen solmimista.

Hiviin liittyy yhä primitiivistä kuolemanpelkoa, vaikka hi-viruksen kantaja kuolee Suomessa useammin kansantauteihin tai tapaturmissa kuin viruksen aiheuttamaan aidsiin. Nykylääkitys alentaa virusten määrä elimistössä, ja kun se on matalla riittävän kauan, niin tartuntariskikin näyttää käytännössä häviävän, kertoo yli 20 vuotta hiv-potilaita hoitanut infektiolääkäri Jussi Sutinen Husista.
”Ne, jotka ajattelevat, ettei sairaus koske minua, ei ole valmiita päivittämään tietojaan”, Valkonen sanoo.

Valkonen ei kuitenkaan ole kokenut syrjintää sairautensa vuoksi. Vaikeampaa voi olla esimerkiksi lapsiperheiden vanhemmilla.

”On tapauksia, joissa lapsen vanhemmat ovat hiv-positiivisia, ja kun tieto on tullut ilmi, niin jotkut ovat kieltäneet omaa lasta leikkimästä tällaisten lasten kanssa. Joskus on jouduttu vaihtamaan jopa päiväkotia”, hän sanoo.
Valkosta on auttanut vertaistuki. Häntä harmittaa, että hakeutui vertaistuki- ja edunvalvontajärjestö Positiiviset ry:n toimintaan vasta vuosia diagnoosin jälkeen. Nyt hän toimii yhdistyksen hallituksen puheenjohtajana ja kokee, että muiden auttaminen helpottaa myös omaa oloa.

”Selviytymiseen auttaa myös se, että ajattelen tämän olevan sattumaa. Toiset saavat syövän tai jonkun muun sairauden, minä sain tämän”.
Tapani Valkonen ei halunnut kuvaansa juttuun suojellakseen sukulaisiaan ennakkoluuloilta.

Mitä jos rokotukset lopetettaisiin?

1. Mitä jos rokotukset lopetettaisiin?

Rokotusten tarpeellisuus kyseenalaistetaan aika ajoin.

Tulevatko kulkutaudit takaisin, jos piikit pannaan pussiin?

Vähemmän piikkejä Suomen neuvolat rokottavat lapset yhdeksää tautia vastaan: hemofilustaudit, kuten aivokalvon-tulehdus hinkuyskä •jäykkäkouristus •kurkkumätä polio •sikotauti •tuberkuloosi •tuhkarokko •vihurirokko. Paketti tietää kahtatoista piikkiä kahteen ikävuoteen mennessä. Ensi vuonna piikkien määrä vähenee vii-teen, koska toinen nykyisistä kolmoisro-kotteista (kurkkumätä, jäykkäkouristus ja hinkuyskä) muuttuu viitoisrokotteeksi (lisänä polio ja hemofilustaudit). Lapsen saama suoja pysyy ennallaan, mutta muutamilta itkuilta säästytään. Lisätietoa: http://www.ktl.fi/

Pätkivän muistin ja hyvinvoinnin myötä suomalaiset ovat tehokkaasti unohtaneet, miten tautista elämä oli vielä hetki sitten. Esimerkiksi 1970- ja 80-luvuilla erilaisiin tarttuviin lastentauteihin sairastui vuosittain jopa kymmeniätuhansia kansalaisia. Tuhannet päätyivät sairaalahoitoon ja moni vammautui pysyvästi. Kuolemiltakaan ei vältytty. Rokotusten ansiosta valtaosa hengenvaarallisista kulkutaudeista on käytännössä häädetty maasta.

Onko pikkuvauvojen piikkisulkeisia enää mieltä jatkaa, jos kerran tavoite on saavutettu? Palaisivatko lastentaudit, jos rokotuksista luovuttaisiin? Tutkitaan.

Jos tuhkarokko palaisi

Valitaan testitaudiksi tuhkarokko, jota vastaan meillä ryhdyttiin toden teolla taistelemaan vuonna 1982. Silloin otettiin käyttöön MPR-kolmoisrokote, joka suojaa tuhka- ja vihurirokolta ja sikotaudilta. Kampanjan seurauksena tautitapaukset romahtivat muutamassa vuodessa. Nyt tuhkarokkoa saadaan maahan vain ulkomaantuontina. Edellisestä kotoperäisestä tartunnasta on jo viisi vuotta.

"Tuhkuri" on mahdollisista paluumuuttajista kenties pelottavin. Rajuimpina epidemiavuosina siihen saattoi sairastua jopa 30 000 lasta ja aikuista. Jälkitauteina podettiin kouristuksia, keuhkokuumeita, välikorvatulehduksia ja aivokuumeita. Sen hirvein joskin harvinaisin seuraus on subakuutti sklerosoiva panenkefaliitti (SSPE), hidas aivorappeuma, joka puhkeaa 5-15 vuotta rokon jälkeen ja tuhoaa vähitellen aivot. Yksi viimeisimmistä suomalaisuhreista, 16-vuotias tyttö, riutui pois 1980-luvun puolivälissä.

Pisaroina ilmateitse leviävä tuhkarokkovirus on hankala torjuttava. Se tarttuu ihmisestä toiseen tehokkaammin kuin pelätty influenssa. Ilman rokotusta tautiin sairastuvat lähes kaikki. Asiantuntijat laskevat, että yksi taudinkantaja tartuttaa kolmessa päivässä helposti 15 ihmistä.

Virus pystyy myös huippusuorituksiin. Sen räjähdysmäisestä leviämiskyvystä saatiin kouriintuntuvaa näyttöä Honkajoella vuonna 1989, jolloin Suomessa riehui toistaiseksi viimeinen iso epidemia. Koulun aamunavaukseen osallistunut yskivä ja rokottamaton oppilas siirsi tautinsa ainakin 22 kaveriinsa, jotka veivät rokon tuliaisena koteihin. Yhteensä yli 50 ihmistä sairastui ja pari melkein menehtyi. Virusta vauhditti koulun kehno ilmanvaihto.

Viidessä vuodessa takaisin

Tuhkarokkoa ei ole onnistuttu kokonaan hävittämään maapallolta, vaikka se olisi periaatteessa nujerrettavissa, koska ihminen on tuhkarokkoviruksen ainoa isäntä. Puutteellinen rokottaminen ja vilkkaat yhteydet maiden välillä pitävät huolen siitä, että virukset kiertävät ja tulevat aina takaisin, jos siihen annetaan tilaisuus.

Albania on tästä oiva esimerkki. Siellä siirryttiin toisen maailmansodan jälkeen kommunismiin ja tiukalle eristäytymislinjalle. Kaikki yhteydet ulkomaailmaan katkaistiin. Syntyi tyhjiö, jonne ei edes tuhkarokkoviruksilla ollut asiaa.

Heti, kun rautaesirippua raotettiin, tauti palasi, ja koko maan nuoriso oli pakko suojata. Ennusteet lupasivat miljoonaepidemiaa, mutta rokotusten ansiosta vain 35 000 kansalaista, pääasiassa aikuisia, sairastui.

Kansanterveyslaitoksessa arvioidaan, että MPR-rokotuksen lopettaminen kostautuisi nopeasti. Jos koko syntyvä ikäluokka eli 55 000-60 000 lasta vuodessa alettaisiin nyt jättää ilman piikkiä, tuhkarokolle alttiiden määrä kasvaisi muutamassa vuodessa satoihintuhansiin. Kuluisi joitakin vuosia, kunnes rokko alkaisi kiertää pikkulapsissa. Vain nuoret ja aikuiset nauttisivat enää rokotuksen suojasta. Jos muutkin länsimaat lakkaisivat rokottamasta samanaikaisesti, tilanne vakavoituisi vielä nopeammin.

Ei varaa repsahtaa

Kauhuskenaario voi toteutua, vaikka rokotuksista ei luovuttaisi kokonaan. Riittää, jos suojauksesta lipsutaan ja väestön immuniteetin annetaan pudota riittävän alas.

Avainasemassa on rokotusten kattavuus: kuinka suuri osa lapsista on saanut kahteen ikävuoteen mennessä oikeat rokotukset oikeaan aikaan. MPR-rokotus annetaan Suomessa 14-18 kuukauden iässä ja uudestaan kuusivuotiaana.

Kansanterveyslaitos seuraa yleistä ja tautikohtaista kattavuutta joka toinen vuosi otantatutkimuksin. Toistaiseksi luvut ovat pysyneet korkeina. Hieman yli 93 prosenttia lapsista saa kaikki rokotukset. Koska väestö on näin hyvin suojattua, tuontitartunnat pysähtyvät meillä alkuunsa eikä epidemioita juuri nähdä.
Nekin harvat lapset, jotka jäävät rokottamatta tai joihin piikki ei tehoa täydellisesti, ovat laumaimmuniteetin suojassa. Suuri rokotettujen massa turvaa sen, etteivät virukset kierrä ja iske suojattomiin.

Tuhkarokossa laumaimmuniteetin vaikutus on kuitenkin vähäinen, koska virus on hanakka leviämään. Se pystyy mellastamaan väestössä, jos rokotusten peittävyys hiemankin rapisee.

Tästä on varoittavia esimerkkejä Euroopasta, missä tuhkarokko on jokavuotinen vitsaus. Erittäin herkästi tarttuvaa rokkoa esiintyy ainakin Saksassa, Britanniassa ja Italiassa, missä osaa lapsista ei syystä tai toisesta rokoteta. Kurjinta on suomalaisille lomailijoille tutussa Etelä-Italiassa, missä rokotuskattavuus on erityisen huono ja tuhkarokko siksi yleinen. Vuonna 2002 Etelä-Italiassa sairastui 40 000 lasta, joista neljä kuoli.

Myös länsinaapurissa törmätään tuon tuosta pikkuepidemioihin. Virus sinnittelee Ruotsissa, koska siellä osa rokotuksista annetaan liian myöhään. Kun äidin vasta-aineiden antama suoja lakkaa eikä rokote tule ajoissa, pikkulapsi siirtyy herkkien joukkoon.

Rokko vai rokotus? Rokotuksia moititaan usein julkisuudessa siitä, etteivät nekään aina ole täysin turvallisia. Mitä vakavampi tauti on, sitä enemmän haittoja rokotukselle voidaan sallia. Tee testi. Kumman sinä valitsisit: tuhkarokon vai siltä suojaavan piikin?                              Tuhkarokko                  MPR-rokotus                          (miljoona sairastunutta)      (miljoona                                                                     rokotettua) Kuolema                        100                                    0 Aivotulehdus                 400                                    1 Hidas aivo- rappeuma (SSPE)           10                                    0 Kouristuksia                5 000                                300 Lähde: KTL

Britannia varoittava esimerkki

Britanniasta saa tuoreinta ja tutkituinta tietoa siitä, mihin suojauksesta tinkiminen voi johtaa. Siellä rokotuskattavuus oli noussut vuoteen 1998 mennessä jo kelpo lukuihin, kunnes alkoi syöksykierre. Pian myös epidemiat nostivat päätään.

Jos nykytrendi jatkuu, rokottamattomien määrä kasvaa niin suureksi, että tuhkarokosta tulee taas jokavuotinen kuolonuhreja vaativa vitsaus, brittitutkijat ennustivat elokuussa 2003 Science-lehdessä.

Romahduksen aiheutti kohu, joka säikäytti pienten lasten vanhemmat. Julkaistiin yksi tutkimusraportti, jossa MPR-rokotteen väitettiin aiheuttavan autismia. Havainto on sittemmin osoitettu perättömäksi, mutta kohu nakertaa yhä joidenkin äitien ja isien rokotusintoa. Suomeen MPR-hysteria ei levinnyt.

Sciencen esittelemä Britannian tapaus antaa silti esimakua siitä, mitä meillä voisi tapahtua, jos MPR-rokotuksen kattavuus rapautuisi nykyisestä 96 prosentista alle 90:een. Vajaassa kymmenessä vuodessa tauti palaisi pysyväksi kiertolaiseksi. Noin 30 000 lapsen epidemiat olisivat mahdollisia. Meillä se tietäisi viittä-kuutta kuolemaa joka vuosi. Yksi tuhannesta saisi vakavan aivotulehduksen.

Epidemia alkaa tautitaskuista

Tuhkuri tunkisi Suomeen tuttua reittiä: Ruotsista tai Keski-Euroopasta. Nyt se ei kuitenkaan pysähtyisi immunisoitujen muuriin, vaan löytäisi ennen pitkää heikon kohdan. Ensin se iskisi niihin, jotka nauttivat laumaimmuniteetin suojasta, eli rokottamattomiin ja sellaisiin lapsiin, joihin rokote tehoaa kehnosti.

Epidemiat puhkeaisivat todennäköisesti tautitaskuista: kaupunginosista tai yhteisöistä, joissa suojaus rakoilee. Suomessa näistä ei ole täsmätietoa, koska Kansanterveyslaitos seuraa vain koko väestön rokotuskäyttäytymistä. Rokotusten kattavuudessa on kuitenkin paikkakuntakohtaisia eroja. Helsingin kaupungin terveysviranomaisten tekemän laatuselvityksen mukaan kahdeksan aluetta ei yltänyt tavoitteisiin vuonna 2002. Alle 90 prosentin rokotuskattavuuteen jäivät Jakomäki, Käpylä, Herttoniemi ja Meri-Rastila.

Myös rokotuksia aktiivisesti vastustavat yhteisöt ovat haavoittuvia. Ruotsissa tuhkarokkoepidemioita on tavattu steinerpäiväkodeissa ja -kouluissa. Länsinaapurin steinerkoululaisista vain alle viidennes saa tuhkarokko-, sikotauti- ja vihurirokkorokotuksen. Rokotukset eivät kuulu antroposofiseen elämäntapaan.

Kansa luottaa rokotuksiin

Synkistä laskelmista huolimatta rokotusasiantuntijat suhtautuvat tulevaisuuteen toiveikkaasti. Järjestelmällinen rokottamatta jättäminen ja rokotusten vastustaminen on yhä harvinaista, sillä suomalaisvanhemmat pitävät lastensa rokotuksia kansalaisoikeutena.

Tilanne on toisenlainen esimerkiksi Britanniassa, missä rokotukset olivat aluksi pakollisia ja ne annettiin vain köyhimmille. Kohtelu koettiin valtionterroriksi ja vähäosaisten syrjinnäksi, ja se herätti rajua vastustusta, joka oireilee nykyisin kriittisenä suhtautumisena rokotuksiin.

Suomessa viranomaiset eivät ole koskaan turvautuneet samanlaiseen pakkovaltaan. Meillä rokottaminen perustuu vapaaehtoisuuteen.

Kansanterveyslaitoksessa ollaan silti huolissaan siitä, että rokotusten tarpeellisuus aika ajoin kyseenalaistetaan. Yleensä taustalla on jonkin todellisuudessa olemattoman haitan pelko. Jokainen kohu - uutisankkakin - aiheuttaa kuitenkin turhaa huolta pienten lasten vanhemmille.

Ei tyttö eikä poika

HS kuukausiliite Tammikuu 2016


Huhtikuun lopussa vuonna 1966 eräässä amerikkalaisessa sairaalassa sattui ikävä vahinko. Kirurgi oli ympärileikkaamassa kahdeksan kuukauden ikäistä poikavauvaa, kun jokin meni pieleen. Verenvuodon tyrehdyttämiseen tarkoitettu sähköneula poltti vauvan peniksen niin, että jäljelle jäi kärähtänyt nysä.
Vauvan vanhemmille kerrottiin tapaturmasta.

Vauvalle asennettiin katetri virtsaamista varten, ja vanhemmille selitettiin, ettei heidän poikansa koskaan voisi harrastaa seksiä eikä siittää lapsia, koska hänellä ei ollut enää penistä.

Vähän yli puoli vuotta onnettomuuden jälkeen poikavauvan vanhemmat sattuivat näkemään televisio-ohjelman, jossa muuan tohtori John Money kertoi sukupuolenkorjausleikkauksista. Amerikkalaiseen Johns Hopkinsin sairaalaan oli äskettäin perustettu maailman ensimmäinen klinikka, jossa autettiin ihmisiä korjaamaan sukupuoltaan. Jo kaksi miestä oli onnistuneesti leikattu naisiksi.

Peniksensä menettäneen poikavauvan äiti kirjoitti kirjeen tohtori Moneylle. Tämä vastasi heti ja kehotti tuomaan lapsen nopeasti tutkimuksiin.

Vuonna 1966 John Money oli yksi arvostetuimmista sukupuolen tutkijoista koko maailmassa. Hän oli 45-vuotias, kotoisin Uudesta-Seelannista ja väitellyt psykologian tohtoriksi Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa.
Erityisen kiinnostunut Money oli intersukupuolisista ihmisistä.

Intersukupuolisilla tarkoitetaan ihmisiä, joiden sukupuoli on epäselvä, koska heillä on synnynnäisesti sekä tytön että pojan kehon piirteitä. Vastasyntyneellä vauvalla voi esimerkiksi olla naisen kromosomit, mutta silti hänen ulkoiset sukupuolielimensä tuovat mieleen enemmän pojan kuin tytön. Tai hänellä voi olla tytön ulkoiset sukupuolielimet mutta ei munasarjoja eikä kohtua vaan piilokivekset ja miehen kromosomit.

Money halusi tietää, miten tällaiset ihmiset selvisivät. Millaista oli varttua, jos ei ollut selvästi poika eikä tyttö vaan sekä että? Hän oli ensimmäinen psykologi, joka alkoi tutkia intersukupuolisia lapsia ja aikuisia.

Money kehitti käsitteet gender indentity (sukupuoli-identiteetti) ja gender role (sukupuolirooli). Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa ihmisen kokemusta omasta sukupuolestaan, kun taas sukupuolirooli kuvaa sitä, miten yhteiskunta olettaa naisten ja miesten käyttäytyvän.

John Moneylla oli teoria: hän uskoi, ettei tyttöjen ja poikien erilainen käyttäytyminen johtunut biologisista tekijöistä vaan kasvatuksesta. Hän ryhtyi väittämään, että intersukupuolisen lapsen sukupuoli-identiteetti syntyi vasta siitä, kasvatettiinko lapsi tytöksi vai pojaksi.

Moneyn teoria poikkesi rajusti siitä, mitä tutkijat tuohon aikaan uskoivat. 1950-luvulla ajateltiin, että kromosomit ja hormonit määräsivät sen, oliko lapsi tyttö vai poika. Jos syntyi sukupuoleltaan epäselvä lapsi, sukupuolielimiä ei yleensä leikattu.

Money sen sijaan suositteli, että sukupuoleltaan epäselvät lapset leikattaisiin mahdollisimman varhain joko tytöiksi tai pojiksi. Myöhemmin tätä lääkäreiden valitsemaa sukupuolta voitaisiin vahvistaa hormonihoidoilla.

Kun peniksensä menettäneen poikavauvan äiti kirjoitti hänelle kirjeen, Money näki ainutkertaisen tilaisuuden. Jos tämä tavalliseksi pojaksi syntynyt lapsi leikattaisiin tytöksi ja hänestä kasvatettaisiin tyttö, Money voisi todistaa, että hänen teoriansa pienen lapsen sukupuolen täydellisestä muovattavuudesta piti paikkansa.

Sattui nimittäin vieläpä niin, että pojalla oli identtinen kaksosveli. Veljekset olivat siis geneettisesti toistensa kopioita.
John Money uskoi, että hän pystyisi muuttamaan toisen kaksosveljeksistä tytöksi.
Jos tämä onnistuisi, se olisi tieteellinen sensaatio.

Viimeistään 1700-luvulla oli yleisesti tiedossa, että silloin tällöin syntyi lapsia, joista ei osattu sanoa, olivatko he tyttöjä vai poikia. Suomalaisista kirkonkirjoista löytyy lapsia, joille on varmuuden vuoksi annettu sekä tytön että pojan nimi. Saksassa sai itse valita sukupuolensa, jos lääkäri ei kyennyt sitä määrittelemään.

Tuohon aikaan oltiin joustavia. Avioliiton nämä hermafrodiitit, kuten heitä silloin tavattiin kutsua, saivat solmia joko naisina tai miehinä. Ruotsissa Jönköpingin seurakunnassa eläneelle Gertrud-nimiselle intersukupuoliselle rakennettiin oma istuinpaikka kirkkoon, jotta hänen ei tarvinnut valita, mennäkö miesten vai naisten puolelle.

Toisenlaisiakin aikoja on nähty. Roomalaiset hukuttivat sukupuoleltaan epäselvät lapset tai jättivät heidät kuolemaan. Arvellaan, että osa keskiajan noitavainoissa poltetuista ihmisistä oli intersukupuolisia. Heitä lienevät olleet myös sirkusten tunnetut parrakkaat naiset. Ei ihme, että monet intersukupuoliset pakenivat luostareihin.

1800-luvun loppupuolelta pelkästään Ranskasta ja Britanniasta tunnetaan pari sataa intersukupuolista ihmistä. Kuuluisin oli ranskalainen Herculine Adélaîde Barbin. Hänet kasvatettiin tytöksi, mutta myöhemmin viranomaiset päättivät hänen olevan poika. Barbinin muistelmat löytyivät hänen kuolinvuoteensa viereltä vuonna 1868, ja ne julkaistiin.

Kun usko tieteen kaikkivoipaisuuteen kasvoi 1800-luvulla, ajateltiin, että lääkärit kyllä pystyivät määrittelemään, oliko kyseessä mies vai nainen. He tarkastelivat kehon naisellisia ja miehisiä piirteitä, kuten karvoitusta, äänen korkeutta, lantion muotoa ja rintojen kokoa, ja laskivat, kumpia oli enemmän.

Mutta missä vaiheessa rinta muuttuu miehisestä naiselliseksi? Tai ääni?
Tuohon aikaan 1800-luvulla oli tapana, että intersukupuolisia vietiin näytille suuriin kokouksiin, joissa lääkärikollegio päätti, oliko kyse miehestä vai naisesta. X- ja Y-kromosomeja ei vielä tunnettu, eikä siitä olisikaan ollut apua. Myöhemmin nimittäin huomattiin, etteivät nekään määrää sukupuolta.
1800-luvun lääkärit yrittivät turhaan ratkaista kysymyksen miehen ja naisen perimmäisestä erosta. He eivät pystyneet määrittelemään sukupuolta, eikä siihen pysty nykyinenkään lääketiede.

Päinvastoin, lääketiede on nyt tehnyt asiasta entistä monimutkaisemman. On saatu selville, miten monella tapaa sukupuolen määrittelyyn perinteisesti liitetyt piirteet – ulkoiset sukupuolielimet, kehon sisällä sijaitsevat sukupuolielimet, sukurauhaset, kromosomit, hormonit – voivat sekoittua erilaisiksi kombinaatioiksi.

On varsin helppo sanoa kadulla vastaan tulevasta ihmisestä, onko hän mies vai nainen. Kunnes kohdalle sattuu joku, josta ei voikaan olla varma.
Ami syntyi 1960-luvun lopun Suomessa. Vastasyntynyt vauva ei näyttänyt tavalliselta tytöltä eikä pojalta. Sairaalalle hän oli hätätapaus, jolle piti kiireesti tehdä jotakin.

Hänen oikea nimensä ei ole Ami. Intersukupuolisuudesta ei ole puhuttu paljon julkisuudessa, se on intiimi asia, ja joidenkin on vaikea ymmärtää sitä. Siksi tässä kirjoituksessa ei kerrota Amista mitään sellaista, mistä hänet voisi tunnistaa.

Sairaalassa päätettiin nopeasti, että Amista tehdään tyttö. Hänen sukupuolielimensä leikattiin tytölle sopiviksi. John Moneyn opit olivat levinneet Suomeenkin, ja intersukupuolisten lasten leikkaukset olivat yleistyneet. Lääkärit ajattelivat, että lapselle oli parempi olla joko tyttö tai poika. Valtiokin sitä vaati: sosiaaliturvatunnusta varten vauva piti rekisteröidä tytöksi tai pojaksi. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Miltä hän näyttää? Tavalliselta. Hiukset on leikattu lyhyiksi. Koruja ei ole eikä meikkiä tai lävistyksiä. Hän on pukeutunut housuihin, puseroon ja villatakkiin, kuten monet miehet ja naiset. Kengät ja päällystakkikin ovat sellaiset, joita käyttävät sekä miehet että naiset, samoin laukku.

Lapsena Ami oli usein sairaalassa. Hän muistaa kilisevät sairaalakärryt ja desinfiointiaineen hajun. Sairaalassa hänen sukupuolielimiään tutkittiin, ehkä leikattiinkin vielä toistamiseen. Ami ei tiedä, mitä kaikkea noilla käynneillä tehtiin.

Samaa kertovat monet intersukupuoliset.
”Monelle intersukupuoliselle ei ole kerrottu, mitä hänelle on tehty lapsena”, sanoo seksuaalipedagogi ja kouluttaja Juha Kilpiä.
Hän on ohjannut pari vuotta intersukupuolisten aikuisten vertaisryhmää Helsingissä. ”Monelle salailu on ollut suurin murhe.”

Suomessa elää ihmisiä, jotka eivät edes tiedä olevansa syntyjään intersukupuolisia. Ehkä joku heistä lukee juuri nyt tätä kirjoitusta ja alkaa miettiä omia lapsuudenmuistojaan.

Kukaan ei kertonut Amille, miksi häntä tutkittiin. ”Sairaalakäynteihin liittyi tunne, että minussa oli jotain vikaa”, hän sanoo. ”Ehkä olin kuullut jonkun sanovan, ettei tällaista voi olla ja että se pitää korjata.”

Vanhemmat eivät osanneet tai halunneet selittää asiaa hänelle. Perhe oli tavallinen, eikä tavallisissa perheissä ollut tapana puhua tällaisista asioista. Ehkä edes vanhemmille ei ollut kerrottu, mistä oli kyse. Joka tapauksessa päätös sukupuolesta oli varmasti niin vaikea, että se oli helppo jättää lääkäreiden tehtäväksi.

”Asiasta ei koskaan puhuttu”, Ami sanoo. ”Lapsuuteni oli sen kanssa pärjäämistä, että tästä ei keskustella, vaikka kaikki ei selvästikään ollut hyvin. Ja että kun hoidetaan nämä hoidot, mitään vikaa ei ole.”
Sitten alkoi koulu.

Konstantin Neugodov

 

Sellaista diagnoosia kuin ”intersukupuolinen” ei ole lääketieteen kansainvälisessä diagnoosiluettelossa. Sanaa käytetään kuvaamaan monenlaisia tilanteita, joissa ihmiskehon anatomiassa sekoittuu piirteitä molemmista sukupuolista.

Vastasyntyneen lapsen sukupuoli voi olla epäselvä hyvin monesta eri syystä. Raskauden aikana voi tapahtua kaikenlaista.
Koska ei ole yhteisymmärrystä siitä, mitkä kaikki diagnoosit lasketaan intersukupuolisuudeksi, intersukupuolisten määrää ei tiedetä. Jos mukaan otetaan niin sanotut Turnerin ja Klinefelterin oireyhtymät, yksi kahdestatuhannesta vastasyntyneestä on intersukupuolinen. Tällöin intersukupuolisia olisi Suomessa joitakin tuhansia. Jos intersukupuolisuus rajataan tiukasti muutamiin diagnooseihin, Suomessa syntyy asiantuntijoiden arvioiden mukaan kahdesta kahdeksaan intersukupuolista lasta joka vuosi. Näin laskien Suomessa on muutamia satoja intersukupuolisia ihmisiä.

Tavallisin intersukupuolisuuden muoto on sellainen, jossa sikiö altistuu äidin kohdussa tavallista suuremmalle määrälle miessukupuolihormoneita. Syntyy vauva, jolla on naisen XX-kromosomit mutta jonka klitoris muistuttaa pientä penistä. Monista näistä niin sanotuista CAH-tytöistä kasvaa poikamaisia, mutta he voivat saada lapsia. Taustalla on sekä isältä että äidiltä peritty geenivirhe.
Joskus sikiön elimistö ei reagoi miessukupuolihormoni testosteroniin. Syntyy vauva, jolla on miehen XY-kromosomit mutta joka näyttää tytöltä.

Lääketieteessä häiriö tunnetaan nimellä AIS. Sekin johtuu geenivirheestä, ja siitä on täydellinen ja osittainen muoto:
Jos elimistö on täysin kykenemätön reagoimaan mieshormoneihin, AIS-lapsesta kasvaa tavallisen näköinen tyttö, jolla on naisen ulkoiset sukupuolielimet mutta ei kohtua eikä munasarjoja. Sukurauhaset ovat vatsaonteloon jääneet kivekset. Tila huomataan usein vasta murrosiässä, kun kuukautiset eivät ala eikä häpy- ja kainalokarvoitusta tule.

EFE / Lehtikuva

Martínez Patiño

Espanjalaisen aitajuoksijan María José Martínez Patiñon ura katkesi sukupuolitestiin vuonna 1985. Hän on kertonut olevansa AIS-nainen, jonka elimistö ei reagoi mieshormoniin, vaikka hänellä on miehen kromosomisto.
Joillakin AIS-ihmisillä miessukupuolihormonit vaikuttavat osittain. Tällöin ulkoisissa sukupuolielimissä on sekä naisen että miehen piirteitä, mutta kohtu ja munasarjat eivät kehity ja vatsaontelossa on kivekset. Useimmat leikataan vastasyntyneinä tytöiksi.

Muitakin intersukupuolisuuden tiloja on. Tunnetaan esimerkiksi muoto, jossa Y-kromosomi puuttuu vain osasta soluja. Lapsella voi olla toisella puolella vaillinainen kives, toisella juostemainen munasarja. Sukupuolielinten muoto vaihtelee. Lääketieteessä on raportoitu lähes kaikista mahdollisista yhdistelmistä.

Bettmann / Corbis

Eva Klobukowska

Puolalaista pikajuoksijaa Eva Klobukowskaa nöyryytettiin 1960-luvun puolivälissä, koska hänen kromosomistonsa oli muotoa 47XXY. Pari vuotta myöhemmin hän synnytti terveen lapsen.

Hannes Heikura

Caster Semeniya

Julkisuuteen vuotaneiden tietojen mukaan eteläafrikkalaiselta naisjuoksijalta Caster Semeniyalta puuttuu kohtu ja munasarjat, ja niiden tilalla on vatsaonteloon jääneet kivekset. Sellainen on tyypillistä intersukupuolisuuden monessa muodossa. Semeniya voitti naisten 800 metrin juoksun maailmanmestaruuden lähes 2,5 sekunnilla vuonna 2009. Ennen kuin mitalit jaettiin, alkoi kiertää huhu, että hänen sukupuolensa oli epäselvä.
Yllättäen Kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF vahvisti huhun. ”Tällaiset ihmiset eivät saisi juosta kanssamme”, Berliinissä kuudenneksi sijoittunut italialaisjuoksija valitti. ”Hän on mies.”

Semeniya kieltämättä näytti tavallista naisurheilijaa maskuliinisemmalta. Kotona Etelä-Afrikassa kilpailijat olivat jo vuosia epäilleet hänen naiseuttaan ja vaatineet häntä riisumaan housunsa pukuhuoneessa.
Syrjäisessä kotikylässä kohu aiheutti hämmennystä. ”Minä tiedän, mitä Casterilla on”, Semeniyan täti sanoi haastattelussa. ”Minä olen vaihtanut hänen vaippojaan.”

Vuonna 2010 IAAF ilmoitti, että Semeniya saa kilpailla naisten sarjassa. Lontoon olympialaisissa vuonna 2012 hän voitti hopeaa. Intersukupuolisuuden takia Semeniyalle on ilkuttu, ja häntä vastaan on hyökätty. Hän on kuitenkin pystynyt jatkamaan uraansa.

Sukupuolitestit ovat päättäneet monen naisurheilijan uran, mutta tahallisia mieshuijareita ei ole tiettävästi paljastunut. Saksalainen Hermann Ratjen muutti nimensä Doraksi ja sitoi sukuelimensä voidakseen osallistua naisten korkeushyppyyn Berliinissä vuonna 1936. Myöhemmin on arveltu, että Ratjenkin ilmeisesti oli intersukupuolinen.

Luonto on aina tuottanut vaihtelua, ja joissakin yhteiskunnissa se on hyväksytty. Etelä-Aasiassa on aina ollut hijroja– intersukupuolisia, kastroituja eunukkeja ja transsukupuolisia –, ja heidät on hyväksytty yhteiskuntaan. Vasta brittiläiset siirtomaaisännät tekivät heistä lainsuojattomia.

Viime vuosina hijrat on jälleen virallistettu Pakistanissa, Intiassa, Bangladeshissa ja Nepalissa. Heidän ei tarvitse rekisteröityä miehiksi tai naisiksi, vaan heitä varten on kolmannen sukupuolen kategoria.
Länsimaista kolmannen sukupuolen ovat nyt ottaneet käyttöön Saksa, Australia ja Malta. Maltan lakia pidetään uraauurtavana: se kieltää tekemästä intersukupuolisille lapsille kosmeettisia kirurgisia toimenpiteitä. Lain mukaan vastasyntyneen lapsen sukupuolen määrittelyä voidaan lykätä, jos se on epäselvä. Saksassakaan syntymätodistukseen ei tarvitse valita sukupuolta, jos se on epäselvä.

Suomessa henkilötunnus määrätään viikon kuluessa syntymästä, ja siitä ilmenee lapsen sukupuoli. Jos intersukupuolisen lapsen sukupuoli on alun perin kirjattu väärin, sen vaihtaminen myöhemmin on juridisesti vaikeaa. Laki ei tunne intersukupuolisia, vaan heihin sovelletaan translakia, eli he joutuvat käymään lävitse saman prosessin kuin transsukupuoliset. Transsukupuolisuus on kuitenkin eri asia kuin intersukupuolisuus: siinä on kyse sukupuoli-identiteetistä, kun taas intersukupuolisuus on biologinen ominaisuus.

Konstantin Neugodov

 

Peniksensä menettäneen amerikkalaisen poikavauvan vanhemmat päättivät tehdä, kuten tohtori John Money suositteli. Alkoi jo olla kiire.
Moneyn teorian mukaan vähän yli kaksivuotiaalla lapsella alkaa olla tytön tai pojan sukupuoli-identiteetti. Poika oli nyt puolitoistavuotias. Leikkaukseen ryhdyttiin. Kirurgit poistivat hänen kiveksensä, siirsivät virtsaputkea ja rakensivat vaginaa muistuttavan raon.

Pojasta tuli Brenda. Keinovaginaa pidettiin auki sideharsorullan avulla.
Money kielsi vanhempia puhumasta leikkauksesta Brendalle ja hänen kaksosveljelleen. Oli tärkeää, ettei Brenda saisi koskaan tietää, että elämänsä ensimmäiset puolitoista vuotta hän oli ollut poika.
Äiti alkoi pukea Brendalle mekkoja. Hiusten annettiin kasvaa. Ostettiin tyttöjen leluja. Kiharoissaan Brenda näytti tytöltä.

Vuonna 1972, viisi vuotta Brendan sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen, John Money kirjoitti kaksoskokeestaan ensimmäisen kerran. Kirjassaan Man & Woman, Boy & Girl hän kuvaa, miten Brenda oli kiinnostunut nukeista ja nukenvaunuista, kun taas kaksosveli leikki autoilla ja työkaluilla.
Ehkä Money ei tiennyt, miten asiat oikeasti olivat. Ehkä Brendan äidin kirjeistä oli syntynyt liian yksioikoinen kuva asioista.

Brenda ei nimittäin käyttäytynyt kuin tyttö. Hän ei välittänyt hänelle hankituista tyttöjen tavaroista vaan halusi leikkiä veljensä leluilla. Hän tahtoi poikien mukaan rakentamaan linnoituksia ja käymään lumisotaa.
Brendaa kiusattiin. Kaksosveli ihmetteli, miksei sisko ollut kuten muut tytöt. Hänelle selitettiin, että Brenda oli tomboy, poikatyttö.
Kun Brenda oli kahdeksan, Money halusi tämän menevän leikkaukseen, jossa rakennettaisiin vagina. Asia selitettiin Brendalle. Hän kieltäytyi. Hän ei halunnut olla tyttö.

Samaan aikaan Moneyn maine tiedemiehenä kasvoi. Hän kirjoitti uusia tieteellisiä artikkeleita Brendan tapauksesta. Näytti siltä, että hän oli pystynyt todistamaan teoriansa: ei vain intersukupuolisen vaan jopa ”normaalin” pikkulapsen sukupuolen saattoi vaihtaa. Moneyn teoriaa siteerattiin oppikirjoissa, lääkärit olivat vaikuttuneita.

Myös tuon ajan naisasialiikkeessä Moneyn teoriasta pidettiin. Sehän osoitti, että tyttöjen ja poikien erilaiset mieltymykset johtuivat kulttuurisista odotuksista eivätkä biologiasta.

Sukupuoleltaan epäselvien vauvojen leikkaukset levisivät Yhdysvalloista muihin maihin. Säännöt määriteltiin. Jos lapsen penis oli lyhyempi kuin 2,5 senttiä, katsottiin, ettei hänestä voi kasvaa normaalia miestä, joka kykenee heteroseksiin. Penis irrotettiin, ja lapsi leikattiin tytöksi poistamalla myös piilokivekset ja siirtämällä ihoa muualta kehosta vaginaa varten. Jos vauvalla oli toimivat kivekset, hänestä voitiin tehdä poika, kunhan saatiin rakennetuksi myös 2,5-senttinen penis.

Jos vauvalla oli munasarjat ja kohtu, katsottiin, että hän saattoi tulla raskaaksi, ja hänestä tehtiin tyttö. Jos klitoris oli senttiä korkeampi ja muistutti minipenistä, se typistettiin.

Koska ihmiskudosta on helpompi poistaa kuin lisätä, käytännössä valtaosa intersukupuolisista lapsista leikattiin tytöiksi.
”Varmasti pelättiin, että lapsi leimautuu”, sanoo Maarit Huuska. Hän työskentelee Setan Transtukipisteen johtavana sosiaalityöntekijänä Helsingissä.
”Kuviteltiin, että leikkausten ansiosta lapsi saisi elää fyysisesti mahdollisimman tavallisena tyttönä tai poikana. Usein asia haluttiin pitää salassa. Intersukupuolisuudesta ei välttämättä kerrottu edes lapsen vanhemmille. Silloin sukupuolen moninaisuutta ei ymmärretty samalla tavalla kuin nykyään ja ajatus lapsen oikeuksista puuttui.”

”Itse uskon, että varhainen kosmeettinen kirurgia on traumatisoivaa eikä sitä pidä tehdä”, Huuska sanoo.
Koulussa Amin piti valita, oliko hänen paikkansa tyttöjen vai poikien jonossa. ”Olin seitsemänvuotias, ja ihmettelin, mistä muut tiesivät, mihin jonoon tai mihin vessaan he menevät”, hän sanoo.

Hän muistaa epätietoisuuden siitä, oliko hän tyttö vai poika. ”Minun on vieläkin hirveän vaikea puhua siitä.”
Partiosta hän piti. Siellä ei pukeuduttu sen perusteella, oliko tyttö vai poika, vaan sen mukaan, mikä oli käytännöllistä. ”Juhlat olivat ongelma, ovat edelleen. Mitä juhlavampi tilaisuus, sitä vaikeampaa.”
Hänestä tuntui, ettei hän kelvannut sellaisena kuin oli. Murrosiässä tunne vain vahvistui. Hänestä tuntui, että oli jotakin tärkeää, josta olisi pitänyt puhua. Mutta jos puhumiseen joskus tarjoutuikin tilaisuus, hän ei tiennyt, mistä olisi pitänyt puhua.

”Lääkärit ehkä ajattelivat, että asian selittäminen oli vanhempien tehtävä. Ehkä he eivät edes tienneet, että minulle ei ollut kerrottu.”
Lääkäri määräsi murrosikäiselle Amille naishormoneja. ”Vasta muutamia vuosia sitten kuulin eräältä lääkäriltä, että kun intersukupuolinen nuori tulee murrosikään, ryhdytään jännittämään, menikö vauvana tehty sukupuolen valinta oikein”, hän sanoo. ”Ylenmääräisillä hormoneilla halutaan varmistaa, että meni.”

Ami söi hormoneja ja varttui tietämättä olevansa intersukupuolinen. Joskus lääkärit kertoivat kuin ohimennen, että hänellä oli tavallista suurempi rintasyöpäriski ja tavallista suurempi riski sairastua osteoporoosiin. ”Siihen, miksi näin oli, en saanut selitystä.”

”Sanottiin, että kun otat näitä pillereitä, sinusta ei huomaa mitään. Vähän kuin olisi yhdessä lääkärin kanssa yritetty keksiä kikkoja, ettei kukaan huomaa, millainen minä olen.”
Kun Ami oli 17-vuotias, lääkäri kertoi, ettei hän voi saada lapsia.
”Sekin oli irrallinen lause ilman selitystä.”
Kuten ennenkin, hän yritti olla ajattelematta koko asiaa.

Konstantin Neugodov

 

Amerikkalainen Brenda ei ollut onnellinen lapsi. ”Hänen kiinnostuksensa ovat vahvasti maskuliinisia”, opettaja kirjoitti raporttiinsa. Psykologin muistiinpanojen mukaan Brenda pelkäsi, että hänen sukupuolielimilleen oli tehty jotain. Opettajien, psykologien ja lääkärien raportteja on siteerattu Brendasta kertovassa toimittaja John Colapinton kirjassa As Nature Made Him, joka julkaistiin vuonna 2000.

Omasta mielestään Brenda oli poika, jolla oli pitkä tukka ja tyttöjen vaatteet. Kun ihmiset katsoivat häntä, he sanoivat, että hän näytti pojalta ja puhui kuin poika. Hänellä oli pojan kapea lantio ja vahvat hartiat.
Kun Brenda oli 12-vuotias, hänet suostuteltiin aloittamaan estrogeenihormonilääkitys. Sen oli määrä muuttaa poikamainen vartalo naisellisemmaksi ja saada rinnat kasvamaan.

Kahden vuoden kuluttua Brendalla oli pienet rinnat ja hänen lantionsa oli pyöristynyt. Estrogeeni ei kuitenkaan estänyt äänenmurrosta. Lisäksi Brenda käveli edelleen kuten pojat ja liikkui teinipoikamaisen kömpelösti.
Kun Brenda oli 13-vuotias, hän tapasi John Moneyn viimeisen kerran. Riisuutuminen ja sukupuolielinten tutkimus inhottivat häntä.

Hän lakkasi käyttämästä hameita ja piti samettihousuja, farkkutakkia ja saappaita. Hän ei pessyt eikä kammannut hiuksiaan. ”Tiesin, että olin omituinen”, hän kertoi ensimmäisessä haastattelussaan. Sen hän antoi 32-vuotiaana vuonna 1997.

Silloin hänen nimensä ei ollut enää Brenda vaan David. Brenda sai nimittäin tietää pieleen menneestä ympärileikkauksestaan vähän ennen 15:ttä syntymäpäiväänsä. Paikalliset lääkärit olivat todenneet, ettei Brendaa voi pakottaa vaginaleikkaukseen. He olivat suositelleet vanhemmille totuuden kertomista.

Brendasta tuli David, ja David halusi sukupuolen korjausleikkaukseen ja hormonihoitoja. Hänen rintansa poistettiin leikkauksessa, ja hänelle rakennettiin alkeellinen penis.

18-vuotiaana David oli viehättävä nuori mies, josta tytöt olivat kiinnostuneita. Mutta kun hän kertoi ensimmäiselle tyttöystävälleen ympärileikkauksessa sattuneesta onnettomuudesta, tieto levisi ja naureskelu alkoi.
Kaksi kertaa David yritti tehdä itsemurhan. 21-vuotiaana hänelle tehtiin uusi penisleikkaus. 25-vuotiaana hän meni naimisiin naisen kanssa. Kaikki näytti olevan nyt hyvin.

Oululainen lastenkirurgi Mika Venhola tuntee Brendan tapauksen. Hän tietää myös sen, miten se päättyi:
Vuonna 1997 eräässä lääketieteellisessä lehdessä julkaistiin artikkeli, joka herätti huomiota. Se käsitteli Brendan tapausta.
Biologi ja sukupuolitutkija Milton Diamond oli alusta asti epäillyt John Moneyn teoriaa sukupuolen muovautumisesta. Hän oli ihmetellyt, miksei Money ollut raportoinut kaksosista moneen vuoteen. Mitä oli tapahtunut?
Diamond ryhtyi selvittämään asiaa. Hän löysi Brendaa teini-iässä hoitaneen psykiatrin. Psykiatri oli nähnyt, millaisia seurauksia Moneyn sukupuolenvaihto-operaatiolla oli ollut. Hän suostui tulemaan julkisuuteen.

David – entinen Brenda – oli aluksi artikkelia vastaan. Kun hän kuuli, että tuhansia intersukupuolisia pikkulapsia oli leikattu hänen esimerkkinsä rohkaisemana, hän suostui yhteistyöhön.

Mika Venhola päätti lopettaa intersukupuolisten vauvojen leikkaukset Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa 2000-luvun alussa. Leikkaukset oli tuolloin keskitetty Suomessa kahteen paikkaan, Ouluun ja Helsinkiin.
”Kun leikkasin ensimmäisen kerran terveen vauvan sukupuolielimiä, minusta tuntui, että se oli väärin”, Venhola sanoo. Kirurgien koulutuksessa ei ole kuitenkaan tapana arvostella opettajia. ”Jouduin opettelemaan nämä leikkaukset, mutta päätin, että sitten, kun saan itse päättää, en enää tee niitä.”
Sen jälkeen Venhola on puhunut sukupuoleltaan epäselvien lasten leikkauksia vastaan. Kun intersukupuolisten lasten vanhemmat saavat asiasta tietoa, he eivät halua leikkausta. Vain kerran Venhola on joutunut lähettämään Lastenklinikalle Helsinkiin pikkulapsen sen takia, että vanhemmat vaativat operaatiota.

Lastenklinikalla intersukupuolisia lapsia leikataan edelleen. Seta on pyytänyt tietoja niiden määristä Hyksistä muttei ole saanut vastausta. Lasten urologian osastonylilääkäri Seppo Taskinen vastasi Kuukausiliitteelle, että kyse on vain rakennevikojen korjauksista. ”Koko termi intersukupuolinenhan on täysin epämääräinen, eikä se ole käytössä ainakaan lastenkirurgiassa”, hän sanoo. Hänen mukaansa tyttöjen sukupuolielinten korjauksia tehtiin Lastenklinikalla 1990-luvulla kaksi kolme vuodessa, nykyään yksi tai kaksi.

”Intersukupuolisen lapsen sukupuolielimet ovat erilaiset mutta terveet”, Mika Venhola sanoo. ”Pikkulasten sukupuolielinten leikkauksiin ei juuri koskaan liity terveydellistä tarvetta. Niitä tehdään vain ulkonäkösyistä.”

”Meidän yhteiskuntamme ei pysty ottamaan vastaan intersukupuolista lasta vaan haluaa korjata hänet. Kun on mahdollista olla vain joko poika tai tyttö, näitä lapsia leikataan, jotta saadaan heidät kuosiin. Minusta tämä on eugeniikkaa”, Venhola sanoo.

Seppo Taskinen on eri mieltä. Hänestä ”epämuodostumien korjaukset” eivät ole kosmeettisia leikkauksia.
Milton Diamondin mukaan Brendan/Davidin elämä todisti John Moneyn teorian vääräksi. Diamondin mielestä sukupuoli-identiteetti ja seksuaalinen suuntautuminen ovat suurelta osin ominaisuuksia, jotka ihmisellä ovat jo syntyessään. Ympäristötekijät voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi sukupuoli-identiteetti muodostuu, mutta Davidin kohdalla edes vanhempien, kirurgien, endokrinologien ja psykologien yli kymmenvuotinen kamppailu ei pystynyt muuttamaan biologiaa.

”Jokaisen intersukupuolisen lapsen sukupuolen valinta on korkeintaan valistunut arvaus”, Venhola sanoo.
Yhdeksän kymmenestä intersukupuolisesta vauvasta on leikattu tytöiksi, koska kunnolla toimivaa penistä ei vieläkään osata rakentaa.
”Vaginalla sen sijaan ei ole ollut niin väliä, sellainen on voitu rakentaa vaikka suolesta. Mutta koska vauva ei tarvitse emätintä, miksi hänelle pitää tehdä sellainen?”

Vaginaleikkauksia on usein pitänyt korjata. Tyttöjen klitoriksia pienennettäessä on voitu pysyvästi vaurioittaa hermoratoja.
Venholan mielestä leikkaukset voivat olla lapselle traumaattisempia kuin se, että sukupuolielimet näyttävät erilaisilta. Hänestä on parempi, että lapsi saa kasvaa siihen sukupuoleen, jota pitää omanaan. Mahdolliset leikkaukset voidaan tehdä sitten, kun ihminen on kypsä päättämään niistä itse.
Jotkut lääkärit ovat käyneet Venholaa vastaan Raamatun argumentein. Monet eivät sano mitään.

”On kuin huopatossuun huutaisi. En usko, että lääketiede pystyy korjaamaan tätä asiaa. Muutoksen pitää tulla ulkopuolelta.”
Vuonna 2013 Euroopan neuvosto kehotti jäsenmaita huolehtimaan siitä, ettei intersukupuolisia lapsia leikata kosmeettisista syistä.
Lapsiasiainvaltuutettu Tuomas Kurttila on muistuttanut, että tämä koskee myös Suomea.

”Vasta pikku hiljaa ollaan havahtumassa siihen, että sukupuoli voikin olla monimutkaisempi asia kuin on ajateltu”, Venhola sanoo. ”Silti on edelleen lääkäreitä, jotka ajattelevat, että kun oikein tarkkaan tutkitaan, jokaisesta lapsesta löytyy jokin markkeri, joka kertoo, onko kyseessä poika vai tyttö.”
David jatkoi elämäänsä miehenä. Hän oli poika, josta oli ensin tehty tyttö ja sitten taas poika. Viimeisissä televisiohaastatteluissa esiintyy hoikka, kiharatukkainen ja poikamainen mies, joka kertoo elämästään selvästi ja rauhallisesti.

Davidin identtinen kaksosveli sairastui skitsofreniaan. Kun hän kuoli lääkkeiden yliannostukseen, David sairastui depressioon. Tuli taloudellisia vaikeuksia ja avioero.

Brenda eli David Reimer ampui itsensä 38-vuotiaana vuonna 2004.
Ami oli yli 30-vuotias, ennen kuin hän pyysi hoitokertomuksiaan sairaaloista ja terveyskeskuksista. Hän sai niistä vain osan. Niiden avulla hän keräsi tietoja menneisyydestään. Vähitellen hänelle selvisi, mistä oli kyse: kun hän syntyi, ei osattu sanoa, oliko hän tyttö vai poika.

Vieläkään hän ei tarkkaan tiedä, millaisen diagnoosin hän sai. Todennäköisesti hänellä on miehen kromosomit, mutta hänen kehonsa reagoi mieshormoneihin vain osittain.

Sanan intersukupuolinen hän löysi ensimmäisen kerran ulkomaisilta verkkosivuilta. Sillä, millainen hän oli, oli siis nimi. Oli kestänyt melkein 40 vuotta saada se selville.

Verkosta hän luki muiden intersukupuolisten kokemuksista. Näytti siltä, että monet heistä olivat tyytyväisiä naisina tai miehinä – mutta oli myös niitä, jotka eivät tunteneet olevansa kumpaakaan sukupuolta.

Kun hän oli nelikymmenvuotias, hän tapasi ensimmäisen kerran toisen intersukupuolisen ihmisen. Häntä jännitti. Ellei hänen puolisonsa olisi pakottanut häntä, hän ei olisi mennyt.

Ami sanoo, että kyse ei ole vain siitä, mitä hänelle tehtiin, kun hän oli lapsi.
”Se on ihossani koko ajan”, hän sanoo ja koskee kättään. ”Muiden asenne on ollut sellainen, että koeta sopeutua, kyllä sä täydestä menet naisena, ja että ei puhuta siitä nyt.”

Hän sanoo, ettei hän tiedä, millaista hänen elämänsä olisi ollut, jos häntä ei olisi lapsena leikattu tytön sukupuoleen.
”Leikkaukset ja hormonihoidot eivät poistaneet sitä tunnetta, että olin erilainen.”
Olisiko hän halunnut valita sukupuolensa itse myöhemmin? Ei.

”Entä jos ei ole biologisesti kumpaakaan sukupuolta? Miksi pitäisi valita?” hän kysyy. ”Minkä ikäisenä on valmis päättämään? Yhteiskunta on hirveän kaksinapainen ja haluaa panna ihmiset miehen ja naisen lokeroihin. Ei siedetä sitä, että joku on jotain muuta.”

Jos Suomessa olisi käytössä kolmas sukupuoli, hän valitsisi sen. Ami ei olisi kumpikaan, ei mies eikä nainen.